ISO äiti

Isoisoäiti ja isoäiti ovat meille itäsuomalaisille melko käyttämättömiä käsitteitä käsitellä - mummohan meillä tok on ja mummonäiti.

Niinpä toi tiettyjä pulmia paneutua tällä kertaa Soraya Lanen Kadonneet tyttäret -sarjan kirjaan Italialainen tytär, jossa nykylontoolainen Lily etsii juuriaan saatuaan haltuunsa orpokodin lattian alta löytyneen rasian vuodelta 1947. Rasian päällä luki Lilyn isoäidin nimi. Rasian sisässä taas oli pari Italiaan viittaavaa lappusta isoisoäidiltä.

Ettäs tahtoivat mennä pahemman kerran sekaisin nuo isot äidit, mummoja jos olisivat olleet, olisi tehtävä lukijana kummasti helpottunut, kai.

Piirtelin jopa haparoivaa karttaa kuin paraskin Rovanperän kartturi, jotta olisin sukujuonessa pysynyt:

🠉

Piti pidätellä sivulle 184 saakka ennen kuin olin varma Lilyn suvun sukupuusta ja sukulaissuhteista. Matthew nimittäin itkunsa lomassa, nostettuaan kehystetyn valokuvan pöydälle, ilmoitti kauniin naisen kuvaa osoitellen:

 

"Lily, luulen, että isoäitisi oli äitini vanhin lapsi. Hän syntyi aviottomana vuonna 1947."

"Onko tämä hänen äitinsä? Isoäitini äiti?"

"On. Uskon niin."

Nyt isoenokin oli löytynyt siinä samalla, tämä vierellä puhuva mies: Matthew.

Viihdekirjaksi aika työläs tapaus siis, mutta niin huumaava viineineen ja hurmaava rakkausromansseineen. 

Hyväksi havaitsin taas, kai. ⭐⭐⭐✰✰

Otava 2023

ps

myöhäisellä sytytyksellä ma 20.1.

Kirjoihin sisään pääseminen on monesti työlästä; tässä helpotukseksesi tämän kirjan alkuidis:

Lilyn selvitettävänä

Kuka oli isoäidin äiti, ja miksi isoäiti olisi aikoinaan adoptoitu heti synnytyksen jälkeen?

Johtolankana rasia, jonka Lily sai (Hopen aviottomien naisten kodista). Rasian sisässä on kaksi paperilappusta: palanen La Scalan ohjelmalehtistä sekä jokin kumma resepti italiaksi.

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Hyväksi havaitsin

 vaikka kuinka jääränä yritin olla

"If you love women's fiction or romance,

then why not read one of Soraya's books today!" sorayalane

ja vaikka tuon luinkin, kun olin kirjan jo lukenut, en mieltäni muuttanut ja vaikka ennen vanhaan olisi kuitattu koko höskä ykskantaan: akkain kirja.

 Vaan nyt kun on nyt, 

sallitaan monenlaisuus yhtä arvokkaana, myös lukijan on hiipsittävä mukana.

Soraya Lane/Otava 2024

Niin, kirja on sokerisukutarina, kuubalaisen upporikkaan Diaz-perheen vaiheista ennen Castron omaisuuden kastroimista ja sen jälkeen. 1900-luvun puolivälissä, Batistan aikoina, lempeä isä-Diaz suuttui perusteellisesti lemmikkityttäreensä Esmeraldaan tämän rakastuttua tulisesti väärään mieheen, vieläpä ei-kuubalaiseen. Raskaana oleva Esmeralda katosi jäljettömiin. Nyt 2020-luvun vaiheilla Claudia alkaa etsiä isoäitinsä äitiä, miksi tämä synnytti vauvansa naimattomien äitien asuntolassa Lontoossa. Jäljet johtavat Havannaan.

Lennellään edestakaisin kahdella aikakaudella.

Tuo riittäköön juonesta.

Näin juonettomien romaanien ystävänä minulle tuossa on jo liikaakin juonta. Ja romantiikkaa ja romanssia, sitähän romaanissa on yllin kyllin, paltisesti. Eipä sitten ihme jos tragediat ovat sitäkin koskettavampia, myös lukijan sydäntä särkeviä.

Tosissani minä tästä fiktiosta tässä lukijana kirjoitan, vaikka joku voi luulla, että taas se vetelee omiaan. 

Rikkaista ihmisistä romaani kertoo, siitä miten rahallakaan ei onnea osteta jos se ei ole tullakseen ja siitä miten kaikki voi olla yllättävästi toisin. Claudiako tässä sen oman onnensa löytääkin, ikään kuin sivutuotteena sieltä lämmön hellimästä Kuubasta!

Niin ainakin hän vastamailaa Mateolle samoin sanoin takaisin:

" Creo que te amo. "

Onhan tuo kieltämättä naiivia, mutta: kai onnentunne tullakseen ja ollakseen, pysyäkseen vaatii naiiviutta.

Joten

"Malja mysteerin selvittämiselle." 🍹

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

🏂  +2°C hiihdot   15 km / 561 km / € = 93 h

Havanna - Lontoo

 aikanaan koetut

Ovat nyt tässä

STT info

uudelleen koettavissa.

"Kuubalainen tytär on unohtumaton ja koskettava historiallinen tarina perhesalaisuuksista, menetetyistä rakkauksista ja uusista aluista."

a Sill viissii! 

Ja just joo. 

Vanha Jäärä (VJ) pistää ikirakkaan Volter Kilpensä - Suljetuilla porteilla taas yhden kerran - hetkeksi sivuun ja tarttuu tarjottuun tilaisuuteen kuvatulla meiningillä, jotta: just joo. Asettuu tyhjänpäiselle viihteelle alttiiksi toosta noin vaan!

Miksi tarttuu? 

Hemaisevan kirjoittajan? Pois moinen VJ:stä!

 

Ei vaan siksi kun pääsee verestämään muistojaan noista kaupungeista: oman tyttären tapaamisesta Lontoossa ja ennen kaikkea honeymoonin vietosta Havannassa. Vieläkö ne samat jenkkiautojen komistetut jäänteet kaduilla kulkevat; joko upeat rapautuneet rakennusfasaadit ovat kujille kaatuneet; yhäkö Malecón viettelee viettelijöitä, kietoo syliinsä rakastavaiset rantakadun lempeän lämpimään hämärään? 

Siksikin.

Kuten ennakkoluuloista voi päätellä VJ:n vastarinta tarttua viihdepakettiin on käsinkosketeltava. 

Mutta talttuva, sillä kohta kuuluu kuiskaus kuin vaimolle:

" - Olet Havannassa ja kävelet Malecónia pitkin miehen kanssa, 

joka viihtyy erittäin hyvin seurassasi."

Voipipa tosiaan ollakin, jotta murtuu jäärän jääräpäisyys: sadan sivun jälkeen ainakin vähän sulaa jo, vauhti kiihtyy ...

"He istuivat siinä pitkään tuijotellen veden pinnasta heijastuvaa kuunvaloa ja 

kuunnellen laineiden seesteistä liplatusta. Jos maailmassa olisi jokin 

romanttisempi paikka ..."

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

tänään

Aino Leppänen: Luk(i)ossa

🏂  +1°C hiihdot   km / 527 km / € = 88 h

Aina nälkä ja jano

Kinnusen Jorman poika Tapani (s. 1962) Joensuusta eli nykyisin Turusta on aukaissut taas kitskansa ja tarjoaa uskollisille lukijoilleen just sitä mitä ovat tottuneet Kinnusen snagarista saamaan: hikistä hinkkaamista maailman turuilla ja toreilla pienessä sievässä.

Tässä viimeisimmässä, juuri ilmestyneessä, Suomi-sarjan päättävässä, kuudennessa osassa 

Tapani Kinnunen: Aina Nälkä Robustos 2022. 146 s.

laahuillaan Joensuussa, Lontoossa ja Rääkkylässäkin. Siis Topias Kettunen, musankuluttaja viimeisen päälle, haahuilee maailmalla; tai, no Rääkkylässä ei haahuile vaan viipyilee, sillä Rääkkylä on pyhä paikka, lapsuuden kesien paikka, missä mökkeily takaa luovuuden, sinne päättyy tuplatrilogian viimeinen osa, luonnonrauhaan maailman metelin jälkeen.

Kumma kilimu tämä Tapani kirjoittajana kaiken kaikkiaan. Kulkee aivan eri maailmoissa kuin minä lukijana; monen muun kirjoittamana huithait olisin välittänyt paneutua näihin kirjoihin, joissa siis musa, viina, naiset etutanassa tyrkyllä - minulle ykshaileet. Silti olen aiemmista lukenut rompsut Kuumat raiteet, Päässä nykii, Helter Skelter sekä runokirjan Maitoa ja alkoholia kaupantekijäisiksi. Tuotantoa riittää: 11 runoteosta ja 6 pienoisromaania. Pienoisromaaneista puhun senkin takia, kun jokainen kuusiosaisen Suomi-sarjan osa on napakankokoinen, oluttölkin korkuinen, silti vahvavaikutteinen - siis A:ta.

Kirjan Topias palaillen elää 80-luvun Joensuun musasakeissa, jolloin Hassisen kone Ismo Alankoineen rynni esiin. Soittopiireissä pyöritään, kymmenkunta vuotta sen jälkeen, kun Joensuun opettajakoulutus oli työntänyt musamiehiä Popmuusikoihin ja Ilosaareen; niistä ajoistahan vastaikään kirjoitti Hannu Tikkanen romaanin Musta Ryssä ja Sininen Enkeli. Eivät tainneet Kinnusen ja Tikkasen soittajat kohdata toisiaan suuremmassa määrin? Vaikka tiedä, olisiko Tikkasen enkeli Leena ollut sama kuin Kinnunen-Kettusen Leila, Wienettärestä näet kumpikin löytyi ja mukaan lyöttäytyi. 😍

Mitäpä tässä Kinnusta sen tarkemmin määrittelemään, määritelköön Tapani-Topias itse tyylinsä:

"Koko ämmä otti minua päähän. Hän edusti minulle sitä taiteilijatyyppiä, jolle runous oli tuulessa heiluvia latoja ja ilta-aurinkoa taivaanrannassa - minulle runous oli kuuma moottoritie, jota ajetaan harrikalla kahtasataa ilman kypärää."

Ärsyttävän kakaramaista, mutta mukaansa imevää! Rehellistä peliä. Renttuilua.

muut KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä