Luennassa Arvo Myllymäki

Kummallinen välillä tuo Luetuimmat lista tuolla alaoikealla →→→→→→

Yleensä kärjessä uusimmat jutut, harvemmin ikivanhat, kuten nyt.

Lukijatilanne tänään aamulla kahdeksan tienoilla: 

1. Ensimmäisenä keikkuu Sotavangin poika Arvo Myllymäki ja hänen kirjansa Vihan ja rakkauden päivä. (183 lukijaa). 
2. Toisena Riitasensuon laidalla toisena kesänä (76).
3. Hännillä häipymässä Käytiin ryssän helvetissä (8).

Kaikki nuo jutut liittyvät ex- julkisoikeuden professori Arvo Myllymäkeen (3.7.1945-) ja hänen sotavanki-isäänsä. 

Vasta jokunen päivä sitten näytettiin uusintana televisiossa vaikuttava dokumentti Matka isän luo, ks. Areena.

Eli tuo ohjelma selittänee nuo tämän blogipotun keikahtaneet lukemat.

No. Arvo löysi isänsä ja tapasi sukunsa jossain elämänsä vaiheessa, siltä osin onnellinen juttu. Ja se että hän noista liikuttavista vaiheista ja noilta pohjilta on kirjoittanut meille kirjoja monessa muodossa. Tässäkin. Myös romaaneina.

Atrain et Nord 2021.245 s. 

Uusin romaani on viime syksyltä: Niin kaukana on ikäväsi maa. 

Sitä tässä olen parhaillaan lukemassa ja muistiin merkitsemässä. Siinä vaiheessa on luku menossa, kun ukrainalaissaksalainen neuvostoarmeijan sotavanki Peter Thoma on veneilty Ruotsiin turvaan Pohjanmaalta, ettei pakkopalautusta Neuvostoliittoon tulisi. Pari vuotta hän renkinä hoiteli maatilaa kaksin Birgitan kanssa; Birgitan mies oli kadonnut sodan melskeisiin.

Nyt Birgittakin on irtautunut jo Ruotsiin ja häätkin vietetty.

Rakkaustarina siis samalla; slaavilaisen haikeasti kirjoittelee Myllymäki asioita eteenpäin, selvittelee tieto pohjalla paistaen, mikä on etu sekä haitta taidetta tehdessä.

omat KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

 

-7-14°C 6+10+6 km  272 km/€ 46 h

Rangaistusvanki sotilaana

Arvo Myllymäen kirjat vetävät puoleensa, vaikkeivät ne mitään mestariteoksia olekaan. Niissä säteilee pohjalla inhimillinen lämpö, vaikka ilmaisu paikkapaikoin yksinkertaisen kömpelöä onkin, karsittua vähän kuin näytelmäkässäreisssä. Eteneminen vakuuttavan varmaa.

Eli tiedemies kurkkii kaunotekstin takaa, tämänkin jota parhaillaan luen:

Matka isän luo oli viimeisen päälle pysähdyttävä ohjelma televisiossa, missä Arvo kertoi elämästään ryssän penikkana ja etsi sotavanki isäänsä Venäjältä. Sen jälkeen ilmestyivät tuo fakta-autofiktio Vihan ja rakkauden päivät ja aihetta laajentava dokumenttikirja Kurileiri.

Uusin Myllymäen kirja, totuuspohjainen Mies isänmaan takapihalla, Atrain & Nord, 2019, kuljettaa toisinajattelija-muurari Vilho Saarista Espanja sisällissotaan Francon fasismia vastaan, Tammisaari-vankeuden ja Köyliö-säilytyksen kautta eturintamalle pikakiväärimieheksi.
Varsinainen sakki siellä edessä tykinruokana ja miinanpolkijoina - satakunta kävelee Kalinkaa laulaen naapurijoukkoihin!

Saa nähdä miten Villen käy, puolessa välissä kirjaa ainakin tykittelee muiden mukana.

Vankka tausta Myllymäellä kirjoittaa suomalaisten ja venäläisten ihmisten ja sotilaiden asioista, vakuuttaa, vaikkei itse kirjailija juoksuhaudoissa ole rypenytkään.

Niin kuin me tässä viikolla tuossa järven takana Salpapolkua kiertäessämme ja nikotellessamme jotta tähänkö kilsan päähän uusi raja olisi sitten tullut - oma kylämme jäänyt venäläisille!

KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös

Karjalan Sanomat Petroskoista

Vilahti eilispäivänä Urheilutietäjän taustalla Venäjän puolella ilmestyvä suomen kielellä painettu lehti Karjalan Sanomat. Karjalan johtaja Hudilaisen ja keskusjohdon painostuksen alla karjalaisten sanomaa esille tuova petroskoilainen aviisi kamppailee olemassaolostaan suomea taitavien lukijoiden sekä ennen kaikkea kirjoittajien huvetessa alueelta.

Ilmestyvät siellä vielä myös maineikas kulttuurilehti Carelia kielellämme, mutta enää ainoastaan kaksi kertaa vuodessa, sekä lastenlehti Kipinä.

Vallan mainio Oma mua ilmestyy karjalan kielellä kerran viikossa. Kuunnelkaas miten kieli laulaa ja helisee jo pelkistä toimistolaisista:

"toimitukses ruadau kaheksa hengie"

siellä on ainakin
piätoimittai, piätoimittajan sijahine, toimittai, toimitussekretari, korrespondentu, tiedokonehen spetsialistu. 

Karjalan Sanomia on helpoin kuitenkin kätöseensä rajalt suaha ja se useimmiten luennan kohteena onkin.
Viime viikon numerossa 28 - 22.07.2015 - oli juttua isän etsijöistä, jotka jäljittävät sukulaisia Venäjältä, Suomessa sotavankeudessa isiksi tulleiden miesten jälkeläisiä. Isät ovat kuolleet jo aikapäivin, mutta siskoja, veljiä, serkkuja ja lähisukua on löydettävissä.

Sotavankien jälkeläiset geenejään etsimässä - jutussa kuopiolainen Veikko Immonen kertoo aloittaneensa etsimisen vuonna 2012 ja löytäneensä useita sukulaisiaan sekä isänsä Vasili Samoshin haudan Länsi-Siperiasta Kamen-na-Obin kaupungista. Nyt Immonen on perustanut Facebook-ryhmän, jossa isän- sekä sukujuurienetsijät kohtaavat.

Eli uranuurtaja Arvo Myllymäki, joka jo Kekkosen avulla Neuvostoliiton aikoihin löysi tuolloin elossa olevan isänsä, on tavallaan rohkaissut kirjoituksillaan nyt muitakin sukujuurten hakuun.

Näkyypä Petroskoissa katuvalojakin korjailtavan Katulyhdyt nykyiselle tasolle -otsikon alla, toki tarkasti ympäristösuojelijoiden valvonnassa. Ja rautateiden kehittämiseen on saatu miljardi ruplaa.
Joten ei kaikki raha Moskovan ympärillä pyöri.

Johtajaopettajien potkuihin on tämänkertainen lehtikatsaus syytä lopettaa, suurella myötätunnolla kollegoita kohtaan. Ja todeta: Etteikö muka ole olemassa lehtiä aamupäivällä ilmestyvien iltapäivälehtien rinnalla.
Ja vieläpä virkistävämpiä lehtiä!

Sotavangin poika Arvo Myllymäki


Arvo Myllymäen isän etsintä televisiossa teki vaikutuksen. Arvo matkusti isän kotiseudulle Venäjälle vaimonsa kanssa, siellä tapasi isän venäläisen perheen, sai velipuolia muutamia ja äitipuolen joka pian tapaamisen jälkeen siirtyi ajasta sinne missä isä jo oli.
Koko isän etsimisprosessi oli nytkähtänyt hyvälle alulle Kekkosen ja Sorsan Venäjä-suhteiden avulla.
Kekkonen oli voinut auttaa tiettyyn pisteeseen, joka johti lopulta isän tapaamiseen.

Isästä oli tullut Arvon isä sotavankeudessa Vaasan seudulla kun isä oli raa'an Kerimäen Riitasensuon vankileirin jälkeen päässyt parempiin oloihin maataloon jossa Mihailia pidettiin ihmisenä ja talontyttö Maria miehistä parhaimpana.

Sodan loputtua oli edessä palautus Venäjälle, ero äidistä ja omasta pikkupojasta.

Julkisoikeuden emeritusprofessori Arvo Myllymäki on kirjoittanut tapahtuneen romaanimuotoon:

Sitä tässä nyt tavailen, puolessa välissä tarvon.

Koskettava on tarina, herkistävä, vaikka romaani jäsentelyltään kömpelöhkö kaunokirjallisesti onkin, sitäpähän inhimilliseksi tarina muodostuu.

Mihail on ihastunut talon tyttöön Mariaan, Maria sotavanki-Mihailiin. Ei tule kuuloonkaan että Mihail voisi ilmaista tunteensa, niinpä aloite jää Marialle ja juhannusaattoiltana Mihailin palatessa jokapäiväiseltä iltauinniltaan Maria istuu aitan portailla:

"Maria oli odottanut tätä hetkeä. Hän oli rakastunut Mihailiin ja sellaisten tunteiden vallassa, joita hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin tunnistanut itsessään olevan. Sodan todellisuus ja ympäristön paine jäivät talon tyttären vaikean ratkaisun alle. Marian ihastus sotavankiin oli avointa ja peittelemätöntä. Suorasukaisena pohjalaisena hän sanoi välttelevälle Mihailille lähes komentelevaiseen sävyyn: - Tulehan Miska aittaani suomen kielen lähiopetukseen."

  -27 C

ks. myös

1. Kirjavinkkaus

ja

Kurileiristä 

2. Kirjavinkkaus

+

Käytiin paikan päällä Ryssän helvetissä

ja

toisena kesänä toisenkin kerran.

***********************

LISÄÄN TÄHÄN

Kauppalehden blogin, koska ei enää ole luettavissa sieltä:

Arvo Myllymäki, sotavangin poika - ryssän penikka

09.03.2011 - 13:00 | hikkaj | Politiikka, pahoinvointi, rakkaus, koti, MEDIA - tv,lehti,kirja yms, KIRJALLISUUS

(lisää 3.4.: http://hikkaj.blogit.kauppalehti.fi/blog/23097/sotavankina-torasensuolla-ja-riitasensuolla-ja-kuortaneella)

 Riitasensuon vankileirin joukkohautausmaahan on haudattu 98 sotavankia, joista 20 kuoli etsintäpartion ja teloitusosaston ampumana. Muut 78 sotavankia kuolivat raskaan työn, puutteellisen ravinnon ja kylmyyden aiheuttamiin sairauksiin. Sotavanki Mihail Kutserenko kävi vuonna 1999 muistomerkillä.

Kerimäellä on maailman suurin puukirkko ja maailman pahin paikka, oikea ryssän helvetti, tuhannen hehtaarin Riitasensuo, sotavankien kurileirin pitopaikka.

Mihail Kutsherenko, kaikesta nälästä ja työnnäännytyksestä huolimatta, yleni luottovangiksi ja sai siirron 'taivaaseen' Vaasan seudulle ja sieltä maatilatöihin.

Kutserenko luovutettiin sotavankisopimuksen mukaan takaisin Neuvostoliittoon. Siperian reissu oli Mihaililla, kansanvihollisella, petturilla edessä.

Maatilan tytölle syntyi lapsi, sotavangin poika, pikkuryssä, kylän halveksima, joka sai kuulla kunniansa ja  sukulaisten syrjinnän: 'onkos siitä kulunut seitsemän vai kahdeksan vuotta siitä onnettomuudesta kun sinä synnyit..." Pojalla ei juuri muuta arvoa ollut kuin nimessä - Arvo Myllymäki.

"En palaa milloinkaan Kuortaneelle tämän päivän jälkeen", sanoo emeritus professori Arvo Myllymäki dokumentissa, jonka TV1 sunnuntai-iltana näytti. Matka isän luo / Areena

"Isä on löytynyt. Elävänä", tuli viesti marraskuussa 1977. Isä löytyi Siperiasta Liinamaan, Kekkosen, Sorsan, Stepanovin avulla.

"Isä on vapaa matkustamaan koska tahansa", tuli puhelu seuraavan vuoden huhtikuussa suurlähettiläs Stepanovilta.

"Arvo oma lapseni, minä olen tullut sinun elämääsi", kuului jo juhannuksena vastaanottajan sivulta huokaus Helsingin rautatieasemalla. Isä oli astunut Tolstoi-junasta ennen kuin poika tajusikaan. Isä oli tunnistanut poikansa satojen ihmisten joukosta. Arvo oli saanut yhteyden isään vuosikymmenten jälkeen.

Vaikuttava ohjelma.

Heti kun päästään yksilötasolle, tunteet myllertävät omilla boforeillaan. Saavat melko rauhassa uutisissa World Trade Centerit romahdella, amerikkalaiset putoilla ikkunoista, Lontoon metrot, Moskovan teatterit terroristien käsissä täristä. Massaa siinä vain murskataan.

Mutta poimipa yksilö joukosta!

Monesti on niin merkillistä noiden lukemisten ja katsomisten kanssa, miten ne kohtaavat, tai miten ne olisivat yhtä hyvin voineet jäädä kohtaamatta. On tässä henkilökohtaisesti kiivetty noihin torneihin New Yorkissa, Lontoon junissa jyskytelty ja Moskovan teattereita koluttu, sun muut taatelit tallattu, koettu, liikuttu - vaan ei liikututtu.

Riitasensuosta ei kuultukaan, vaikka melkein vieressä sijaitsee, tv-mastokin näkyvissä tänne kumpujen takaa.

Sitten Pakarisen Reijo, koulukämppis ja lapsuuden ystävä, lähettää toimittamansa kirjan Ihmisiä ja elämää Kerimäellä sotien jälkeen, ja eikä aikaakaan niin television dokumentti Matka isän luo pistäytyy samalla suolla, siis tuossa nurkan takana, niin johan selviää Riitasensuon sotavankileiri.

Vaiettuja häpeän hetkiä ovat, siksi näistä niin vähän puhuttu ja näytetty.

Sotavankien lapsia on parikolmesataa, Arvo Myllymäki antaa heille kasvot.

Katselkaa ja kuunnelkaa, tiedä vielä vaikka oppisimme olemaan ihmisiksi.

                                                           linkki: Riitasensuon kurileirikartta

Arvo Myllymäen isä, Mihail Kutserenko, kävi puolisonsa ja pojantyttärensä kanssa Riitasensuolla vuonna 1999. Lehtihaastattelussa hän kertoi mm. siitä, millaista elämä sotavankileirillä oli:

 " - Täällä tehtiin alusta lähtien selväksi, mitä karkaajalle tapahtuu. Työkseen hän joutui kaivamaan noin neljä metriä leveää yli suon johtavaa ojaa pikkukengissä, talvellakin. - Herätys tapahtui kesällä aamuviideltä, töissä oltiin 6.30-17.00, talvella tuntia myöhemmin. Ruokana oli kuppi teetä, kaksi palaa sokeria, 400 grammaa leipää. Lämmin ruoka oli yleensä kaalikeittoa, joskus paleltuneita perunoita. Kahdensadan neliömetrin parakissa nukkui enimmillään kolmesataa miestä kovalla lattialla."  Reijo Pakarinen, toim. Kirja-Pakari 2010: "Ihmisiä ja elämää Kerimäellä sotien jälkeen - ja vähän ennenkin    

Ensimmäiset 100 sotavankia saapuivat Riitasensuolle jo syksyllä 1941, ja heidät majoitettiin suon lähellä sijainneeseen Raateahon taloon. Sotavankien määrän kasvaessa oli kuitenkin rakennettava tavallinen sotavankileiri. Riitasensuon vankileirillä oli enimmillään 500 sotavankia. 

Riitasensuon vankileiristä Heikki Luoma on kirjoitttanut romaanin Surman suo