Turusen Heikin isä-Reinolle
"Mää Kapernaumiin", toisteli isäukko pilkallisesti Ateneumia tarkoittaen, jos Heikki vain 'töherteli' piirustuksiaan eikä joutunut työn laitaan.
Sinnehän Heikki oli pyrkinyt naapurin Eevan kannustamana, mutta joutui nolona palaamaan metsien kautta kierrellen kotikonnuille Vuonislahteen.
Niitä näitä luen Kalevi Nikin kirjasta Pielisen profeetta vai Don Quijote? - Heikki Turusen elämän ja kirjailijan kaari. (Jyväskylän yliopisto, Kirjallisuuden laitos. Julkaisuja 14. 1999)
Ja nyt Katja Kärjen romaanista tapaan samat persoonat peltoraiviolta - Reinon arvottamassa naapuri-Eevan touhuja:
"Onpa kaunis kanto", sanon.
Isäntä alkaa rykiä ja köhiä lopulta keuhkojensa pohjasta. Pelästyn, mutten tohdi mennä hakkaamaan selkää. Sitten ukko sylkäisee suustaan verisen ysköksen. Huohottaa. Vilkaisee kantoa, jonka päällä istuu. "Ka on perkelleen ihana kanto."
"Suanko sen?" kysyn.
Lapset töllistelevät ympärillä. Isäntäkin katsoa ällöttää.
"Jos kannat ite." Nyökkään. Isäntä pudistaa päätään, tarttuu vuorostaan kankeen ja alkaa raivoissaan kammeta lisää kannonperkeleitä irti pellostaan.
"Haen sen myöhemmin", lupaan. Voisin kuljettaa sen kottikärryillä ja viedä vastalahjaksi perheen piirtäjäpojalle puotipaperia. Tällä on selvästi kuvataiteellisia lahjoja, joita eivät tällä kylällä kaikki ymmärrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti