ei tuonne menemistä tällä haavaa ole, muuten kuin kirjan kautta. Tai jos henkensä kaupalla uskaltaisi kokeilla. Ei raja tosin niin kiinni ole, etteikö sinne pääsisi bensanhakuun - vaan pääsisikö varmasti pois?
Ollaan vähän samassa tilanteessa kuin 90-luvun vaiheessa Niiralan puomien auettua: epävarmoina mitä tuleman piti; sinnehän jäi silloin hetikohta viereksimään, ojanpohjalle kuolemaan pahoinpidelty meidän pitäjän Antti.
Eikä paljon helpommalla tainnut päästä Sulo Kuikkakaan, joka soti siellä sotansa ja joutui lopulta pariinkin kertaan jättämään kotitilansa rajan taa.
Vaan nytpä pääsee Sulo sinne, ja minä mukana, kun Gorbatšov on avannut vastikään portit ja Marja-Leena Tiainen kuljettaa miehen Impilahteen Laatokan rannalle kotiportaita etsiskelemään. Tuolloin vielä sen turistireissun kulku kävi Viipurin kautta Leningradiin ja sitten vasta sitä kautta tänne ylemmä rajan taa, Aunukseen, Sortavalaan ja Impilahteen.
Puolenvuosisataa kului ennen kuin Sulo kotiansa katsomaan pääsi - niitä talosta jäljellejääneitä pusikoituneita rappusia.
Siinäpä tuo oma kaihontynkäkin tulee täytetyksi Kuikan Sulon myötä, samat ränsistyneet, mutta ah! niin upeat joenrantojen repsahtanet rakennukset. Kerrattua mielikuvat, Sortavalan tapetinhaut, Petroskoit, Käkisalmen markkinat ja Viipurit jneet.
Olkoot, levätkööt - rauhassa?
Eihän meikäläiselle sieltä mitään tosi kaivattavaa jäänyt, ei ainakaan jälkikasvua niin kuin yllätyksenä tälle Sulolle!
Ka, 😵
näin olen lukenut teille kirjan:
Karjala comeback
Tammi 1992
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti