Kinnusen Jorman poika Tapani (s. 1962) Joensuusta eli nykyisin Turusta on aukaissut taas kitskansa ja tarjoaa uskollisille lukijoilleen just sitä mitä ovat tottuneet Kinnusen snagarista saamaan: hikistä hinkkaamista maailman turuilla ja toreilla pienessä sievässä.
Tässä viimeisimmässä, juuri ilmestyneessä, Suomi-sarjan päättävässä, kuudennessa osassa
 |
| Tapani Kinnunen: Aina Nälkä Robustos 2022. 146 s. |
laahuillaan Joensuussa, Lontoossa ja Rääkkylässäkin. Siis Topias Kettunen, musankuluttaja viimeisen päälle, haahuilee maailmalla; tai, no Rääkkylässä ei haahuile vaan viipyilee, sillä Rääkkylä on pyhä paikka, lapsuuden kesien paikka, missä mökkeily takaa luovuuden, sinne päättyy tuplatrilogian viimeinen osa, luonnonrauhaan maailman metelin jälkeen.
Kumma kilimu tämä Tapani kirjoittajana kaiken kaikkiaan. Kulkee aivan eri maailmoissa kuin minä lukijana; monen muun kirjoittamana huithait olisin välittänyt paneutua näihin kirjoihin, joissa siis musa, viina, naiset etutanassa tyrkyllä - minulle ykshaileet. Silti olen aiemmista lukenut rompsut Kuumat raiteet, Päässä nykii, Helter Skelter sekä runokirjan Maitoa ja alkoholia kaupantekijäisiksi. Tuotantoa riittää: 11 runoteosta ja 6 pienoisromaania. Pienoisromaaneista puhun senkin takia, kun jokainen kuusiosaisen Suomi-sarjan osa on napakankokoinen, oluttölkin korkuinen, silti vahvavaikutteinen - siis A:ta.
Kirjan Topias palaillen elää 80-luvun Joensuun musasakeissa, jolloin Hassisen kone Ismo Alankoineen rynni esiin. Soittopiireissä pyöritään, kymmenkunta vuotta sen jälkeen, kun Joensuun opettajakoulutus oli työntänyt musamiehiä Popmuusikoihin ja Ilosaareen; niistä ajoistahan vastaikään kirjoitti Hannu Tikkanen romaanin Musta Ryssä ja Sininen Enkeli. Eivät tainneet Kinnusen ja Tikkasen soittajat kohdata toisiaan suuremmassa määrin? Vaikka tiedä, olisiko Tikkasen enkeli Leena ollut sama kuin Kinnunen-Kettusen Leila, Wienettärestä näet kumpikin löytyi ja mukaan lyöttäytyi. 😍
Mitäpä tässä Kinnusta sen tarkemmin määrittelemään, määritelköön Tapani-Topias itse tyylinsä:
"Koko ämmä otti minua päähän. Hän edusti minulle sitä taiteilijatyyppiä, jolle runous oli tuulessa heiluvia latoja ja ilta-aurinkoa taivaanrannassa - minulle runous oli kuuma moottoritie, jota ajetaan harrikalla kahtasataa ilman kypärää."
Ärsyttävän kakaramaista, mutta mukaansa imevää! Rehellistä peliä. Renttuilua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti