Siis: Åströmin Ninan luokse Kitteelle käy vielä yrttitarhasta taival.
Se ossaa puhua lemppeesti ja laulaa sydämiin laulaessaan aaltoillen Hiljaa.
Hilja Aaltonen eli sataviisivuotiaaksi - meijjän Pankin-Ainolla on vielä tuolle paalulle pinnisteltävänä kolmatta vuotta. Ovat ne liikuttavia, kunnioitettavia nuo vanhukset: jotenkin sielussa kummasti väräjää ja vahvistuu luulo, että heillä olisi muka olemassaolon tieto. Vaikka samanlaisia mekkaniekkoja ja tyhjänkikattajia olisivat aikoinaan olleetkin kuin nämä tyhjää tavoittelevat haparoivat nykymeikkimimmit.
Kasvaa. Kasvaahan sitä, ja aikameikki silottelee kun ryppyyntyy.
Olipa uskova tai uskomaton niin kyllä jossakin tuntuu kun kuuntelee tämänkin Ninan kotisivun alalaidassa olevan pätkän: Hilja/Nina.
Hilja on muutamankin runon aikanaan aikaansaanut: parisenkymmentä kokoelmaa yksin laskien.Tietenkään en ole niihin perehtynyt - karski miehenpuoli nyt sellaisia taivaita tavoittelevia!
Vaan onpahan nyt edes kuunneltu kun Nina niitä nipullisen esitti eli tunkeilematta tunteella lauloi. Josko joskus yltyisi lukemaan, nousemaan vaikka tuolle tähystyspaikalle näkymiä katselemaan: vuosituhannen vaihteen teokseen Kurkistuspaikka taivaaseen. On se Hilja (1907-2013) silloin jo, ysikolmosena, ollut kyllin vanha ja tiedollinen viisautta jakamaan.
Aaltosen Hilja kirjoitti itse runonsa, Pankin-Ainohan sai Lehtosen Joukolta oman Tähystäjätytöt-runonsa, joka on luettavissa Cityn Susi käsissä kommentissa. Siinäkin tavallaan taivaita tavoitellaan.
Mutta siis se konsertti Ninan ja säestäjäin: yheksän annan, kymppi kuuluu Luojalle - niinhän ne sanovat. Eikähän Nina ole vasta kuin puolessa välissä elämän virtaa Ainoon ja Hiljaan verrattuna.
Josko joskus sitten tulis kympin aika - kunhan kympit on Hiljan ja Ainon luokkaa ...
