Kriitikot eivät pölöstele

Salin puolella luen Putkinotkoa ja kirjoitan etenemisestäni, jonka vauhti ei päätä huimaa - kuten ei minkään kunnon aito suomalaisen romaanin kanssa: ei yhtä kunnon kirjaa kuukaudessa lueta!

Kieltä - sanoja, lauseita, kappaleita - on nieltävä märehtien lehmän lailla, itse tapahtumia työnnettävä, sovellettava kaikkiin mahdollisiin reikiin ja koloihin, aktualisoitava ja historioitava.
Tunne etuteljolla edeten.

Pitää pölöstellä päästäkseen kirjan sisään, Onnen maahan.

"Tunteet ovat isoja ja siitä minä tykkään, koska sitä on aina joutunut vähän demppaamaan, ettei joutuisi täysin naurunalaiseksi."

Lainaus on Markku Pölösen suusta ja aiheena Mozartin Taikahuilu, jota elokuvamies ohjailee Joensuussa: Huba Hollókõin johtaman kaupunginorkesterin säestämä ooppera saa ensi-iltansa perjantaina.

"Patetiaa on joutunut välttämään, mutta nyt ei ole tarvinnut."

Oopperassa on siis toisin: pölöstely sallittu ja toivottu, kun vain muistaa että 'tässä on tömäkkää asiaakin taustalla'.

Ohjaaja ohjaa muille.
Kirjailija kirjoittaa muille luettavaksi, säveltäjä säveltää muille esitettäväksi.

Mutta.
Katselija katsoo, kuulija kuuntelee ja lukija lukee itsekseen itselleen.

Vai oletteko muka kuulleet lukijasta joka lukisi romaania, novellia, runoa tupasessaan muita varten!
Jos olette niin olette tavanneet kriitikon. Erotuomarin, tuon pallopeleistä tutun seepran.

Hehän harvoin objektiivisuudessaan veneilevät tunteet etuteljolla - vai kuinka?
Kriitikolle on sanottava, tavanlukijoiden, aina tavatessa suorat sanat, tyrmättävä:

- Haista huilu! - Senkin puusilmä!