Ei yhdestä kirjasta koskaan hioudu montakaan timanttia mieltä kutkuttamaan, vaikka monta satuttavaa kohtaa kohtaakin.
Lehtosen Joelin kirjeitä rakastetulleen, sille toisen miehen vaimolle, Sylvia Avellanille, perkailen.
Kaks on kohtaa kohonnut ylemmäksi muita:
- "Olen jälleen saanut elää muutamia sangen autuaita hetkiä näissä kauniissa kevätvalaistuksissa. Ja sehän on pääasia, että näkee kauneutta ja siitä nauttii."
- "...minä en voi kärsiä toisten silmiä, tutussa paikassa, - en vaikka vieressäni olisi keisarinna. Se on sisääni tunkeutumista - ja enhän sinne laske ketään."
Kauneus on ruokaakin tärkeämpää! Yleensä. Ja melkein aina.
Ilon voi jakaa toisten kanssa, vaan esteettistä elämystä - eipä juuri. Sen verran täyttävä ja kokonaisvaltainen se tunne on, hajoaa vain jos siitä liiemmin kertoo ja selvittää: vähän kuin pitkäkestoinen juoksu - siitäkään ei analysoitavaksi ole, ei itsellekään, se vain on ehjä kokonaisuus, joka jälkeenpäin sen kuin vahvistuu.
Toinen Joelin lainaus hätkähdyttää, noin en ole sitä kokenut, mutta jospa se noin onkin!
Itse olen tuntenut sen juuri toisin päin: katsellessani toista silmiin tunkeudun toisen intiimiyteen, joka ei minulle kuulu, mihin minulla ei oikeutta minkäänlaista. Ei varsinkaan vähänkin vieraamman ihmisen omimpaan. Mielen pankkisalaisuuteen.
Pois sormet, pois katse!
pst
Kamalata:
pian esillä Haanpään vastaavanlaiset kirjeet: Pentille aika löytänyt toisen naisen ohi oman Ailin - Kiinan matkan satoa, matkanjohtajana Sylvi Kekkonen, muttei suinkaan Sylvi vaan Aune Laurikainen se Toinen Nainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti