Itkuhetki

"Se kun se pikkutytönpirpana juoksee toisten perässä rinnettä alas ja kaatuu ja kömpii ylös."

Se siinä parasta, muistan, äit-Ainon kertoneen.
Ja nyt tässä ollaan itse samassa tilassa. Vanhana nuoruuden ketteryyttä sympatiseeraamassa.
Niin se aika kiertää.

Korona pistää istumaan television ääreen joka arki-iltapäivä klo 16. Sieltä ne Teemalle vankkureillaan ilmestyvät, ja tyttö huiskahtaa helmat heilahtaen joka kerran mukkelismakkelis. Jäkki-koira rynnistää rinnettä alas ekana, isot siskot kintereillä ja pikkinen Kärri vihon viimeisenä pyllähtelemässä.

Riitelevät mutta eivät tappele, tai jos tappelevat eivät ammu pyssyillä tai jos ampuvat eivät ammu toisiaan hengiltä. Isot ihmiset, aikuiset meinaan.

Hermolepoa parhaimmillaan. Paitsi että joutuu melkoiseen empatiakylpyyn tunnin ajaksi, mikä sekin omalla tavallaan raskasta: ei herkkänä olo helppoa ole, kevyttä ei ainakaan. Puhdistavaa kyllä.
Nieleskele siinä sitten aikasi, kun pyhäisä perhe haihtuu tunnin päästä ruudulta, ja iltapäivän liikuttava lepo- / itkuhetki ohi on. Palaveri päättynyt.
Päivittäinen mielen minireinkarnaatio tapahtunut.

Voisihan tietysti nämä kaikki 208 jaksoa ennakkoon hotkia täältä Areenasta:

Toivottu lämminhenkinen klassikkosarja uudisraivaajaperheestä - kaikki jaksot Areenassa.
Laura Ingalls Wilderin elämäkerrallisiin kirjoihin perustuvassa draamasarjassa isä Charles, äiti Caroline ja heidän kolme tytärtään - Mary, Laura ja Carrie - vaeltavat halki preerian ja aloittavat uuden elämän 1870-luvun Minnesotassa. Maanviljelijäperheen arki Walnut Grovessa on armotonta, jokapäiväistä kamppailua luonnonvoimia ja epäonnen iskuja vastaan, mutta myös ilon hetkiä ja yhteisöllisyyttä. 

Vaan mikäs hoppu tässä: tiedä vaikka korona-aika kestää saman kuin viime sota-aika - sen viisi vuotta, tuonne vuoteen 2025.

KIRJA-ARVOSTELUT