Kaks onnetonta ihmistä - kaks ei

Reetta Meriläisen, perukan pohjalta, Polvijärveltä, ylös valoihin, Helsinkiin, ponnistaneen, Hesarin ensimmäisen naispäätoimittajan muistelmakirja Tytön tie on lämpöistä luettavaa meille -50-lukulaisille kaikkine lapsuus- ja koulumuistoineen. Suosittelen: vahvistuvat omat mukavat muistot entisestään.

Ja myös se, että paskaako tuo tointaa työpuuta kiivetä ja kavuta - jos lopputulos on sama kuin multimenestyneillä johtajilla, Sanomien Aatos Erkolla ja Nesteen Uolevi Raadella/Raateella. Joille elämä = työn synonyymi.

Suurin piirtein kaikki pamput ja pummit, kerman ja kurrin, tavattuaan Meriläinen kirjoittaa:
"Kaikesta menneestä hyvästä huolimatta en ole koskaan tavannut yhtä katkeraa eläkeläistä kuin Raade."

"Vihaan eläkkeellä olemista. Elämässäni ei ole enää mitään hauskaa."

Eikä vastauksessa ollut pätkääkään vitsiä tai ironiaa, vaan surullinen koko totuus.
Reetta vaikeni rupattelun jälkeen ja poistui toivoen ettei hänen elämänsä lopu eläkkeeseen.

"Nyt tiedän, ettei se loppunut", iloitsee tuore eläkeläinen.

- Päinvastoin. Siitähän se vasta alkaa, Elämä! tietää kokeneempi, vähempi kunniaa niittänyt eläkeläinen täältä kansakunnan kaapin alta.

Vähänkö erilaisella fiiliksellä on kuin yhteiskunnallisesti valveutuneempi ja osaaottavampi serkkunsa, joka aikoinaan neuvoi pysymään työnsyrjässä viimeiseen tappiin saakka, koska eläkkeellä olo on yhtä tyhjän kanssa: "Päivät pitkät vuan seinähirsien kahtelua."

Varmaan luonne- tai työkysymys tai ...