Äärettömän, äärimmäisen vaiko äärellisen mielenkiinnolla luen valkovenäläisen nobelisti-2015
Svetlana Aleksandrovna
Aleksijevitšin (s. 1948) kallepäätalonpaksua kirjaa kommunismin tuhosta.
Neuvostoihmisen loppu -
kun nykyhetkestä tuli second handia (Tammi 2018) kuuluu Keltaisen kirjaston kirjan koko nimi.
 |
| © Margarita Kabakova |
Homo sovieticusta muovailtiin ja voissa paistettiin seitsemänkymmenen vuoden ajan, rumasti sanottuna ryssän helvetissä. Mitä tuli? Traaginen hahmo,
sovok eli neukku. Kirjailija tuntee tuon hahmon hyvin, koska eli sen kanssa kylki kyljessä monta vuotta:
"Minä olen hän, ja niin ovat myös minun tuttavani, ystäväni ja vanhempani."
Näillä termeillä ja aseilla siellä pitkälti on menty:
- ampua
- teloittaa
- likvidoida
- poistaa muonavahvuudesta
- pidätys
- emigraatio
- gulag
- kollektivisointi,
- kulakkivainot,
- väestönsiirrot
- ...
Sitten tuli perestroika ja sen myötä ilmestyivät kuin tyhjästä makkaratiskit, joista moni joutuu yhä nauttimaan vain silmillään. -
Gorba taisikin olla CIA:n agentti ... , panee arvelemaan yhden jos toisenkin. Yhdestä jos toisesta tuli yössä rikas, monesta entistä köyhempi; yksi osti englantilaisen
Chelsean, toiselle ei riitä edes perunankuoriakaan.
Onpa, onpa kirja, täys neuvostoihmisiä joilla on mitä kertoa!
Puolenvälin paikkeilla huokailen, jotta onneksi kirjaa riittää, kymmeniä haastatteluja vielä jäljellä.
On on melkoista menoa ja menetystä ollut ja yhä on.
Ei tuota - jotta kaikenlaista sitä! - bensanhakija Niirala-Värtsilässä piipahtaessaan tajuakaan, kun näkee vain kopsakat rajavartijat koppalakeissaan!
