En, vaikka vitsit loppuisivat
= viittaus YLEn Ilmariin
⮟
 |
| Yle-linkki - Lukevatko pojat? |
Mistä kahdesta kirjasta on kysymys?
Paraikaa lukemassani kirjassa on semmoista aikuisten viisikkomaista tuntua ja touhua: liian paljon tapahtumia, turhia yllätyksiä. Niitä en kaipaile, enkä aikuisten jonninjoutavaa silmäpeliä ja skumppasoutelua. Karaokehumalaa. En tosin myöskään Ilmarin kaipaamia vitsintynkiä.
On tässä teoksessa, eipä silti, hyvääkin ja rauhoittavampaa: ruukkimiljöö ja sinne kunnostettava kirjasto. Vaan harmi, että uuden kirjastonhoitaja Ainan tuntemattomaksi jääneen isän juuret taitavat löytyä täältä ja lukija joutuu tavallaan dekkarin kynsiin ja juonen kuljetuksen vangiksi: löytääkö tytär isänsä ja oman historiansa täältä Kielokoskelta.
Kirja puolessa, lasken kypsyneenä kypsymään: vrt. Mentulan Marjatan turhautuminen = sama täällä.
Vaihdan Veikkoon. Ja johan soi!
Seitsenlapsisen perheen parinkymmenen neliön kämpästä, Kuopiosta maailmalle näpelöi poika itsensä. Huumorilla eteenpäin ja kovalla työllä.
Moskovat, New Yorkit, Kanadat, Jaappanit, suuret konserttikiertueet odottavat esittäjäänsä. Olavi Virta, Erkki Junkkarinen ja muut tähdet säestäjäänsä.
Ei haittaa, vaikka kirjoituksen eteneminen on yhtä hyppelehtimistä, ja oma kehu haiskahtaa, sillä asiaakin löytyy, ja aihetta hännännostoon todella on.
Ja se huumori, se miehen tiellä pitää. Ja lukijan. Samoin ne Ilmarin kaipaamat vitsit.
PS
Ja ukko senkun kovenee ysinelosena: yhä soep haetar niinkun sillon ennen! Jos ei nyt enää isoissa saleissa Moskovassa sun muissa maailman napakaupungeissa, niin pienemmissä paikoissa, kuten Puhoksen seurantalolla vasta.
Uskomaton ukkeli ja uskomaton ura!
