Tietoja minusta

Oma valokuva
SARVin jäsen, ex-ope, ex-lautamies + ex siinä sun tässä

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Turusen Heikin pesue

Oinosen perheen raivaaja-perreen tarinahan se on eikä Turusten, vaikka paljon on yhtäläisyyttä silmien edessä  sateen liukastamalla lavalla. Ei nyt Heikki Turunen ihan niin yksyhteen tarinoi omasta kattilakunnastaan kuin Kalle Päätalo, joka nimiä myöten kirjoittaa Iijoki-sarjassaan mistä tässä on kysymys. Mutta sinnepäin.

Oinosen puoskista Heino on se Heikki, josta piti taetelija tulla, vaan kun 'ei se piässy sinne Kapernaumiin' oppiin. Vaan ei se Heino tässä Lieksan teatterin Maan veri -näytelmässäkään kummasta ossaa saa, sillä pääosan kaappaa isä, Viljo, joka palaa rintamalta raiviolle, toisesta pulasta toiseen kiipeliin.

Vaimo- ja äiti-Kyllikin on oltava vahva nainen, jotta tuon sodanpieksämän miehen kanssa elo onnistuisi edes jotenkuten ja sinne päin. Ja vahvoilla taikka näkyvästi esillä on myös Saarelan Aaro, jolla olisi tunteita Kyllikkiä kohtaan, mutta kielletty mikä kielletty on se hedelmä.

Eiköhän tuolla selvityksellä käy ilmi jotta kesäteatterissa taas ollaan, nyt Turusen viisiosaisesta Raivaajat-romaanisarjasta koottua näytelmää näytellään Pielisen pinnassa Vuonislahdessa.

Ja tietysti sataa!
Mikskäpä se kesä tavoiltaan pääsisi.

Ei haittaa, sadenutut niskaan ja rantaan:

 
Älyää sadekin hilliytyä ja Koli vastarannalla kumparoitua näkyväksi.
Ollaan paikoilleenvalmiit Oinos-sirkukseen.

Heti tempaa mukaansa, väkisinhän se Turusen kieli, se joka muutaman nirppanokan mielestä rönsyilee liikaa, on hävytöntä ja perkeleitä täynnä ja jossa ei pissata, kakita eikä pyllyillä, vaan ruma sana sanotaan niinku se on: perse ja silleen.
Jos sivistyneesti ilmaisisi tuon kaiken kahdella sanalla: autenttista lev-vee-vessään.

Tapio Kärkkäinen on mitä mainioin ja erinomaisin Viljo: kiel laalaa ja tapahtuu! Ei tarvihe pelätä jotteiko murre ois aitoo. Siinä katsoja puhkuu mukana, sydämestä ottaa ja vihasta riipassoo yhtälailla kun näyttämön Viljolla. Ja kuten sanottu: ei tarvihe pelätä ilimasun puolesta - niin kuin joskus kun ammattinäyttelijä yrittää selvitä vieraalla murteella.
Moni katsoja kävi miestä oikein kädestä pitäen kiittelemässä näytelmän päätyttyä.
Ansaitusti.

Siinä missä Kärkkäinen hoiteli Viljon osan yksin aina kuolemaan, auto-onnettomuuteen asti, tarvittiin Kyllikiksi kolme eri henkilöä, jotta iän tuoma muutos naisen olemuksessa näkyisi. Topakasti nuoremmat Kyllikit osansa vetivätkin, ei tuon Viljon kanssa muuten olisi pärjännyt.

Näitä teatterin katsojan mielikuvitukselle jättäviä ratkaisuja ei jaksa olla ihailematta.
Tällä kertaa ilahdutti ohjaaja Kai Paavilaisen muutama ratkaisu, kuten
tämäkin Kyllikin vaihto 'lennossa' nuoremmasta vanhemmaksi:
Virpi Koponen ja Heli Palviainen
Ja vaikkapa katsomossa liikkuva 'toinen ääni kellossa' eli mies joka suomensi ja oikoi meille, miten ne asiat oikeasti ja suoraan sanottuna ovat: puhuipa tuo mitä puhui tuolla alhaalla.

Tragikoomistahan elämä on, sen näyttelijät näyttivät, sen Turunen on aikakirjoihin kirjoittanut: asiat voivat kääntyä päälaelleen yhdenäkin ja ennustamatta.
Ihan niin kuin isänlähtö.

Ja ihan niin kuin säätila.

Pielisen takana Koli
*** myös

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti