Eilen testasin, olenko tavan kuolevainen - vieläkö voin laskea itseni ihmiseksi, ja mielellään humanistipuolelle.
Voin.
Sattumalta pitkän lenkin ja pitkitetyn saunomisrituaalin, johon kuului mm. ikivanhan saunakuusen kuivuneiden alaoksien silppuaminen sytykkeiksi, jälkeen istahdin tv-tuolille kuuntelemaan ja katselemaankin josko jotain.
Jäin, jumiuduin.
Sirkka saattohoidossa elämää kertaamassa, elämässä viimeisiä hetkiä tällä puolen, esikartanossa sanoi olevansa,
siirtymässä paremmalle puolelle.
- Kipuja pelkään, mutten kuolemaa.
Sirkka jättää sanatestamenttinsa, videokirjeen, lapsilleen, jotka kokoontuvat kuoleman jälkeen pieneen tilaan lähekkäin äidin sanaa kuuntelemaan.
Oli muuten herkkä ohikiitävä elämänhetki!
Huomasin eläväni kuolevan mukana, tavan kuolevaisena! Ja varsinkin jälkeenjäävien sisarusten mukana.
Vaikka kirpaisi, niin myös iloitsin: kyynisyydelle olen onnistunut antamaan kunnon hatkat. Olen ihminen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti