Aikaisemmin en ole oikein otetta saanut Koivukariin, mikä ei voi johtua aiheen vieraudesta vaikka merellinen saaristoelämä vierasta onkin Karjalan pojalle, koska: ei ole parempaa tekstiä kuin Kilpi on ja Volterhan on saaristo.
Nyt ollaan metsässä eikä merenrantamilla.
Nuori nimismies Ruuben Tammivaara on uuden sodan puhkeamisesta täpinöissään: saadaan takaisin menetetyt maat kun tulevan voiton takana on maailman paras armeija, joka on voittanut kaikki länsimaatkin.
Ojankaivaja Einari Takavainio ei täpinöissään ole: puolustakoot ne maitaan joilla niitä on.
Kuvaavasti: nimismies on kirjan Minä, Einari hän. Toinen polleana keskiössä, toinen sivummalle sysätty.
Vaikka Tapio Koivukari teologian maisteri onkin, ei hän kliseinen kypäräpappi taida olla; kunhan ei olisi tekijässä enemmän Einaria kuin Ruubenia - siis minä onkin aikuisten oikeasti Einari!
Mielenkiintoista.
Eikä Einari yksin metsäkaartissa ole, kyliltä tuntuu paenneen muitakin; nimismies etsii.
Ja tuo nyt vielä puuttuu kun Koivukari on asunut puolenkymmentä vuotta Islannissa, johon minullakin suhteita nyt on. Näinköhän on kaivettava kaapista saaristolaissaagatrilogian ykkösosa Luodetuulen maa ja yritettävä uudelleen. Sattui niin pahaan saumaan sen edellinen lukukerta - eli kesken kilpien.
No katellaan nyt kaikessa rauhassa tämä sotatarina.
Jäljellä - H: 770 km, KK: 305 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti