Elmo Enossa

Viimeksi siellä oli Vanja-eno, Enossa siis. Mutta se oli toinen juttu ja toisen ryhmän tuotantoa metsissä ja vainioilla, tämä tämän toisen Louhitalolla. Molemmissa pontta ja energiaa yllin kyllin.

- Kyllä tässä nyt on melekonen meininki! huokaili joku eturivin mummoistakin kuuluvasti jo hyvissä ajoin ennen puoliaikaa.

Juhani Peltosen urheilusankari Elmo, jota kukaan ei voittanut - paitsi ratsastava Aliisa. Sitä tässä katsoimme kodikkaassa hirsitalossa pylväiden välissä.  Ihan riittävästi näimme ja kuulimme ja yhdyimme mummon huumaan - repäisevä oli meininki. Isolla porukalla temmelsivät, yksin laskien 18 henkilöä lattialla sekä Elmo.

Matkalla Elmoon tuli mietittyä että pystyvätköhän Elmon, tuon Andien talvikisojen ja Derwangan jättiläiskisojen sankarin paketoimaan uskottavasti näyttämölle näytelmän keinoin, elokuvakeinoin olisi kummakaan. Uskottavasti!

On siinä vaatimusta kerrakseen - kun lähtökohta on tämänlainen: Mies kaatuu satasen juoksussa ja voittaa; mies ottaa nokoset kesken viidenkympin hiihtoa ja voittaa; mies yksin pesee jääkiekossa kaikki joukkueet, samoin jalkapallo-ottelussa Elmo - Muu maailma. Tai heittää keihästä yli sadan metrin tai tai tai! Ja miten Immo ja Lyly onnistuvat selostamaan tunteella kun esikuvina sentääni Kauko Helovirta/Heikki Kinnunen ja Jarno Hiilloskorpi/Pekka Autiovuori ja ihan oikeasti Pekka ja Paavo, Tiilikainen ja Noponen, heihinhän väkisin selostus vertautuu.

Hyvin onnistuivat. Ainahan louhitalolaiset onnistuvat niin kuin Niskavuoressa ja Pois kauas pilvet karkaavissa esim.

Poismatkatessa teemme yhteenvetoa:

Surullinen tapaus tuommoinen Elmo, ei se ihmistä kuuluisuus auta onneen. Se kävi selvästi ilmi. Tatu Kaihua, se Pölösen Onnen maan Tapi, osasi olla sivullinen, vaikka päähenkilö olikin, elämöimättä vetäytyi kuoreensa ja antoi kannattajiensa hurraukset hurrata, fanien huutaa kurkkusuorana Voitto-VOITTO!!!aan ja suoda eturivin mummolle töminällään ihmetyksen jos ihastuksenkin aihetta. Entä Elmon äiti! Mikä läsnäolo, taisi oikeakin kyynel poskelle vierähtää ihmepojan vuoksi. Musiikki pelasi ja poljento kohdillaan. Ai niin se Reijo Rymy Petkelström: hänessä oli notkeutta ja oikeaa kovuutta, vaadintaa.

Ensimmäinen jaksoa hallitsi enempi ilo ja remakka, toista suurempi suru.

Niin kuin pitikin, kirjan mukaan. Parempi peittääkin kirjan loppu, olla sitä näyttelemättä. Ja mitenkä näyttääkään se miten Elmo hopeanhohtoisena tykin ammuksena sinkoutuu taivaalle ja kiertää maapalloa - yhä, sillä senhän voi kukin nähdä menemällä ulos ja katsomalla yötaivasta

- kuten me pois ajaessamme pimenneessä illassa.

kuuntele
lisää lehdessä

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös