Pääsiäisviikolla

 Mitäs Tuo Poika puuhaili tuolloin tikkutiistaina, 1964?

Malkamaanantaina oli hyppinyt ruutua.

Tiistaina ei menekään pyörällä kouluun vaan suksilla.  (hyvä hyvä! 😇)

Unohtamatta Sanaa kappelissa, missä Ville Muilu väkevästi 'messusi moosestaan':

 He sylkivät nyt Jeesusta kasvoihin ja löivät häntä. 

Muutamat läimäyttivät häntä poskelle ja ilkkuivat: 

»Profetoi, Messias, sano kuka sinua löi!»

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

🏂  0 °C  tien takana  hiihdot   21 km  851 km / € = 135 h

Ville Muilu kirjailija ja pappi

siunaa ja siunailee

Kaivetaanpa kätköistä mustavalko valokuva vuodelta 1955 esille, niin päästään kyläkappelin ensimmäisen alttaritaulun jäljille. Siinä pitäjän kirkkoherra Ville Muilu on siunaamassa opettaja Lehikoista viimeiselle matkalle.

Hartaan papin takana se on: kyläkappelin vaatimaton tummanpuhuva ensimmäinen alttaritaulu - ajalle tyypillinen, tummasävyinen ja koreilematon.

Kuva: Mikko Nurmen kotialbumi

Ville Muilu (1915-1977), Pohjanmaalta Karjalassa käväissyt Jumalan sanansaattaja, oli myös tuottelias kirjailija, joka kirjotti liki kaksikymmentä teosta.

 

Villen kirjassa ei mikään, Herättäjä 1960, käy pitäjän kirkkoherra körttipappi Kalle Kukko melkomoista filosofista jaakopinpainiaan joulusaarnaa valmistellessaan oman mitättömyytensä kanssa - kirjan nimikin pienellä! - sekä vierautensa kanssa väärällä puolen Suomea:

"Hän oli liian yksin vieraassa seurakunnassa, pohjalainen Karjalassa. 'Hevoset Karjalasta, papit Pohjanmaalta', sanoo täkäläinen sananparsi."

" - Jos langenneen julistama sana ei ole täysipainoista, ei minunkaan siinä tapauksessa ole. Virka joutaisi muille, jos siihen vaadittaisiin lankeamattomuutta."

lue  Kirjavinkit

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

Valloitetaanpas välillä Kuola [=kuolataan?]

Ville Muilu. (1915-1977)
Nurmossa syntynyt körttipappi.
Rajaseutupappi Lentiirassa. Kirkkoherra Rääkkylässä. Sotilaspastori Niinisalossa. ...

Saarnamies,
joka piti tulenkatkuisia kunnon saarnoja aikoinaan tässäkin seurakunnassa, pelottavia aivan - pikkupojan kuunnella, mistä näyn kirjoittaneenikin Kauppalehdessä pääsiäisen aikoihin 2008.

Uskonnonopettaja,
jota keskikoulun ekalla mielenkiinnolla kuuntelimme; sekin käärme siellä huvilarannan hietikolla.

Kirjailija,
joka kirjoitti kirjan poikineen elämänsä aikana, enemmän ja vähemmän vaikuttavia, kuten saarnatkin.

Nytpä taisi tärpätä.
Valkoinen täplä vuodelta 1966, Otava. Tosikertomus Kuolan niemimaalta, retkestä jonka professori Johan Axel Palmén retkikuntineen teki vuonna 1887 noille pohjoisen tutkimattomille alueille.
Kertomus perustuu matkassa nuorukaisena mukana olleen Petteri Ketolan eli Mellan-Petterin tarinointiin, tarinoihin, joita Ville kuunteli virka-asioissa liikkuessaan Sompion perillä.

Onhan se tietysti sangen erilainen - empaattisempi ja luettavampi - kuin varsinaisten tiedemiestutkimisretkeläisten yksityiskohdittaiset raportit tuppaavat olemaan.
Apupoika-Petteri muuten mainitaan myös Oulun yliopiston kirjastossa säilytettävässä dokumentissa. Mustavalkokuvat Suuren Kuolan retken kuva-albumista kannattaa käydä sieltä vilkaisemassa; ja eipä silti: ihan luettavaa ja selventävää tekstiä on koko dokumentti.

Ei luonnonsuojelu ihan  pelkkää nykypäivien humputusta ole, sillä kyllä Ville Muilu hyvin vetelee ihmisen tunkeutumisesta sinne minne Luonto ei soisi ihmisolion näppejään työntävän:

"Kalasääksen nuhaisessa varoitusäänessä on erämaan tunnelmaa, surumielistä valitusta. Linnut ovat luulleet, että ne saisivat täällä olla rauhassa. Miten on mahdollista, että luomakunnan painajainen, kaikkien kiveliön asujamien kauhu, osuu tännekin?"

Palmén panee apupojan, linnun munia latvapesästä kokoelmiinsa saadakseen, kiipeämään puuhun, jonka ympärille pojan käsivarret eivät puoliksikaan yltäneet.

"Petteri oli kutsumaton vieras. Hänen tehtävänään oli tahallisesti vahingoittaa lintuja, Sitä varten hän oli suurella vaivalla hinautunut tänne ylös. Lintujen valtava hätäily koski häneen. - Minne menisimme, ettemme olisi tielläsi?  

Sieltä avautuivat huimat näköalat. Aurinko paahtoi kuumasti Imandran, Ump-jaurin, ja Lujaur-urtin maisemassa. Järven sini vivahti teräkselle. Lähimpänä olevan Ump-jaurin vesi kimalteli niin kirkkaana, että olisi melkein voinut nähdä isompien kalojen uinnin. Suot väreilivät kuumuudessa. Ilma oli tulvillaan suokasvillisuuden tuoksuja.

Petteri oli ainoa, joka rikkoi erämaan suurta sapattia."

- Mitä tekemistä minulla on täällä?

Mellan-Petteri tekee vähintään tuhannen ruplan kysymyksen.
Laskeutuu alas puusta. Ja valehtelee sääksen pesän munattomuuden.

Proffapa taitaa nähdä lävitse.
Retki ei vielä puolessakaan ...

Satuja

Tuli takatalvi nuorten mediaihmisten mielestä. Maaliskuussa, keskellä talvea - takatalvi!
Kunhan hörisevät.

On menossa piinaviikko: Jeesuksen lähtölaskenta.
Vai liekö  peruutettu: hiljaisen viikon sanaa ei enää pieni seurakunta jaksa järjestää, kuten vuosikymmenet on livenä esittänyt. Tikkasen Arvo ei enää pese käsiään, ei Pontius Pilatuksena römeällä äänellä vaikuttavan teatraalisesti lausu:

" Viaton olen minä tämän miehen vereen."

Ja entä sitten ennen näitä lempeämpiä armahtavampia nykyaikoja:
- Miten dramaattista oli pikkupoikana viettää hiljaisella viikolla iltoja kylmässä kappelissa, silloin kun kirkko syntisiä seurakuntalaisia oikein kunnolla pelotteli polttavilla kiuaskivillä, helvetin käryillä ja katkuilla, kuuntelemassa ja tuijottamassa Muilun Villeä ja kirkkoherran vähemmän hiljaisia tulenpalavia pätkiä kuoleman kielissä kitumisesta.
- Vau!
- Ne olivat näitä nykyajan tv-äksöneitä ne.

Vaan nyt kun ei Ville saarnaa eikä Arvo lausu, on etsittävä korvaavaa.

Ja löytyy. Oikein ahmimalla olen lukenut sattuvia satuja, faabeleita, ihmisistä jotka metsän eläimiksi on taitavasti taivuteltu. Siis ei mitään uutta ja ihmeellistä fabulointia sinänsä, aisopoksien ja fontainien seurantaa. Paitsi että ihan nykyajassa kuljeskellaan näissä eläinsaduissa toinen toisiamme nokkien; EU-direktiivien mukaan metsässä mennään. Ihan modernisti niin kuin äiskäkettu, joka kylmänviileesti lähtee vieraisiin, tekstiviestiä jättämättä hylkää pesueensa ja alkaa kiehnätä uuden uroksen kyljessä. Ja niin kuin Juha Karhu, joka hakea hölkkäsee Venäjän rajan takaa Tatjanan puolisokseen.

Mutta ihan täysin ihmistavoille ei ylletä sentään jokaisella alueella: humalainen mökkiörvellys saa jäädä oikeille ihmisille.
Metsän eläinten nyyttäreissä sentään sen verran ihmismäisiä ollaan että voidaan haukkua loppupeleissä toisten tuomat herkut.

Kollegan eläinsatuja luen, enkä sano että happamia ovat, koska ne eivät ole, vaan ovat ovelia ja hauskoja ja viihdyttäviä, piinaavia ihmisen kannalta, jos ihminen luulee eläintä kummempi olevansa.
Kevyesti korvaavat Pekka Kämäräisen Pantasusi ja sen 25 eläintarinaa esitysvuorosta pois jääneet Arvon ja Villen evankeliumin tarinat.
Ja eipähän tarvitse kappeleihin, kirkkoihin lähteä - kotona köllällään voi asioihin uppoutua.



Kuvitus Mari Arvinen


Pantasusi / Kirjavinkit