Tietoja minusta

Oma kuva
Vanheneva ja haurastuva: ilman sarvia ja kohta varmaan hampaita; exänä: ope (luokan-, erityis-), lautamies + ties mitä - ja mikä huvittavinta = humanististen tieteiden kandidaatti HUK. Tällä POTULLA eli potalla ähistään omanlaisesti, ylen viisaita vältellen. (Blog content may be published in part or entirety by any print, broadcast or internet/digital media outlet, or used by any means of social media sharing.)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cecilia Samartin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cecilia Samartin. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Romaani vai tietokirja?

fiktio vai fakta?

"...jos vasemmisto onnistuu suurten teollisuuslaitosten sosialisoinnissa, kehitys johtaa siihen, että kymmenen vuoden päästä maamies on orjana omalla pellollaan viuhuvan piiskan viuhuessa pään yläpuolella."  Kainuun Paltamossa tupaillassa 1947, Kekkonen

"Vastuu voi olla taakka, mutta puolustan kunnioittavasti vallankumousta sen nöyränä viranomaisena. Tiedätkö mitä se merkitsee, että keittiöpiian tytär nousee tälle tasolle? Yksi sana minulta voi lähettää kuulusteluihin lääkärit ja lakimiehet ja ne, jotka kerran olivat rikkaiden lapsia." Kuuban Havannassa 2003 puolustuskomitean jäsen Olga pojalleen Carlitosille.

Näinhän se nykyään menee: rinnan dokumentin luen romaania. Pala kumpaakin päivittäin.

Seppo Keräsen Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä, Into 2019, lukeminen etenee verkalleen, vielä ei ole löytynyt iskua, joka sytyttäisi kirjaan push-kii!-käskyn. Jotenkin tuttua historiaa, johon Keränen kaivaa tarkennukset.

Cecilia Samartinin Naiset valkoisissa, Bazar 2019, lukeminen eteni hitaasti, kunnes sai vauhtia, kun sen moninainen suku nimineen ja vastakkainasetteluineen alkoi olla romaanitotta, so. selkiytynyttä todellisuutta romaanin sisällä. Puski tunteen, että tämä lukureissu on toinen pitempi käynti maassa ja tuollaista siellä oli jo silloin omalla reissulla, National-hotellikin torneineen tuttu ja Malecon ja ...
Silloin tosin ei poikkiteloista sanaa kuulunut Fidelistä eikä systeemistä, eivätkähän nuo naiset nytkään sanoin mieltään ilmaise, vaan hiljaisin marssein valkoisiin pukeutuneina.

Niin että mikä se ajaa mieluummin, tosin vanhemmiten yhä vähemmin, romaanin pariin dokumentin sijasta?

- Henkilöiden sisäinen ääni. Ja kirjailijan.

Ihon alle, ihon alle kunkin omiin ajatuksiin -pyrky. Samaistumaan?

Kuubalainen Samartinin perhe pakeni
60-luvun alussa Yhdysvaltoihin,
Cecilia vajaan vuoden ikäisenä.
PS
Totta kai sitä pyrkii kielennautintoihin:
romaani on kieltä, kielileikkiä, mitä (jota) dokumentti ei ole.
Siksi käännöskirjallisuus ei oikein sytytä: käännös on aina käännös, missä (jossa) kieli tulee ikään kuin dubattuna.
🏂 hiihdot 10 + 12 km/340 km/ € = 54 h

torstai 21. marraskuuta 2019

Ihan päkätissä

Bazar 2019, kansi Nic Oxby.

Näin kansikuvan ja olin myyty!
Sitähän tuo epäesteettinen otsikko yrittää julistaa.

Kävi nostalginen tuulahdus, leuto lämpöinen ilmavirtaus. Tuollahan mekin palloilimme silloin kerran - noilla kujilla noiden ihmisten kanssa, noiden jenkkiautonloppujen seassa, ihaillen iloisuutta, vilkkautta, kuluneisuutta, ajan patinaa - hänen kanssansa. Hänen, jonka rinnalla jo yli puolet elämästä. Yli puolet elonpäivistä!

"Välillä ilmaa halkoivat terävät vislaukset äitien kutsuessa lapsiaan, jotka kipittivät paljasjaloin kadulla. Oviaukoissa lorvaili kaiken ikäisiä miehiä pelaamassa dominoa, korjaamassa ruosteisten autojen moottoreita tai tuijottamassa maailman menoa rommipullo seuranaan."

Se oli juuri noin jo silloin, kauan kauan sitten, kuin on nyt, ja kuin on Havannassa, Kuubassa vuonna 2003 Cecilia Samartinin Naiset valkoisissa romaanin tapahtumissa.

JK
Eikä pidä unohtaman samaan syssyyn heitä: