Tietoja minusta

Oma valokuva
SARVin jäsen, lautamies, emeritus ope

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Jäniksen vuoksi

Arto Paasilinna täytti viikolla 75, romaani Jäniksen vuosi ilmestyi -75.
Jotta ei mikään tuore tapaus, kumpainenkaan.

Ensin jänisti Matti, ei hypännyt kyytiin, vaikka Ulvovan myllärin ja jänisten ystävä onkin - ei muistanut kai enää sitä naurunrepeämäämme Kolmen Sisaren kanssa siellä samassa paikassa jokunen vuosi sitten. Sitten meinasimme jänistää me, minä kahdenkin syyn takia:
  1. Enemmän olen Erno-fani.
  2. TV tarjosi päällekkäin kahtakin katsottavaa jääkiekkomatsia: Kalpatapparaa ja poikien MM:stä Suomivenäjää.
Live voitti jäniksen vuoksi: Rajarikkoon Niittylahteen, näytelmään, Jäniksen vuotta katsomaan! Kyseessä jokakeväinen lopputyö. Nuorergiaa nuuskimaan, sillä näiltä näyttelijöiltä ei poweria puutu: vähintään yhtä räväkkä meininki päällä kuin lätkässä.
Eli eipä ihme jos ihan lätkässä heihin on vuosi vuoden jälkeen.

Ja eipä taas pettänyt porukka. Tukka putkella mentiin niin että hippulat vingahtelivat. Hyvin on äänenkäyttöä harjoiteltu talven aikana, ei mikkejä tarvittu vonkumaan ja ulisemaan kun kaikenlaista ääntä irtosi luonnostaan; minkä nyt ässä joillakin tökki.

Saunakohtauksessa oli sitä riehaa ja riemua, jonka takia näissä sembaloissa ei ikinä pety.

- Lähti vähän käsistä, anteeksi! totesi lakonisesti löylynlyömä löylynlyöjäpupu Abebe Wennström. Sai luiskahtaakin käsistä, niin pitikin, näin meillä katsomossa ja heillä lauteilla oli hauskaa.
Nappisuoritus Abebelta ja kaikilta kylynkärvistelijöiltä.



Useita kertoja muissakin kohtauksissa olisi huvittanut, mutta piti pidätellä naurua, ettei vika paikoissa olisi hörähdellyt; esmes silloin kun toimittaja Kaarlo Antero Vatanen antaumuksella haukkui kaiken elävän ympärillään, kanssakulkijat, työnantajat, ystävät ja akan - sekin nauratti millä antaumuksella Ville Rita kaivoi Vatasen olemisen surkuhuvan esiin. Ihan kuin ei olisi näytellyt, vaan vimpan päälle kiukuissaan oikeasti ollut. Tai sitten näytellyt yli - siinä ja siinä. Entä kun vaimo ja jänis, Kaisa Kauppinen, nieletti tehokkaasti sanomaa uudesta perheestään ja perheen nimikaimasta koirasta, Kaarlo Anterosta. Niin johan natsasi!
Ja entäpä UKK:hon hurahtanut Samu Kaukonen! Ja durapupuset laitanaan; Baddingkin siellä ...

Vaan naurapa kun muut katsojat vakavansorttisina elivät mukana. Olisi vaatinut itseään Kari U. Pesosta katsomoon etupenkkinaurajaksi, kuten Louhitalolla kerran.

Loppulavastus oli vaikuttava. Isosti vaikuttava.

_________
KIRJA-ARVOSTELUT


*** myös

 

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Lorun loppu?


- Näinköhän tämän talven sauvomiset tässä?
- Mitenniin?
- Sitenniin!
- Miten?
- Toista huutaa.

Käytiin keskustelua, kun avattiin auton takaluukku ja nostettiin sukset seinää vasten pöllämystyneinä.

- Takuulla sujautin ne molemmat tänne.
- Ja nyt ei ole kuin toinen tallella?
- Ei oo ei!

Ajettiin autolla lähtöpaikalle heti.
Tienvarrret, ojanpohjat silmiteltiin. Haravoitiin paikat perillä. Matonpesuritilän altakin kurkittiin.

- Ei näy.
- Ei. Eikä matkan varrella.

Ei havaintoakaan kadonneesta, vaikka vielä pyöräillen illemmalla etsittiin. Poissa pysyi. Kake kurvasi lähtöpaikalle ja ihmetteli: - Eikö oo vähän liian aikasta mattoja pestä?
- Ei kumme sauvaa etitään.

Kolmisinkaan ei löydetty.

Mysteeriksi jäi.
Kaipa se oli Luojan tahto, ettei enää heikoilla jäillä kukaan hullu hiihtäisi.
 
_________
KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös

 

torstai 20. huhtikuuta 2017

Umpiköyhiä huutolaisia

Kirjaparisuositus

Kirjallisuushistoriat, kuten historiankirjat yleensä, ovat puisevia, täynnä kuivaa (elämätöntä = vähäeleistä?) faktaa. Tai olivat ennen.
Tai sitten tuulesta temmattua, mukaansa tempaamatonta 'tietoa'.

Niin, Markku Eskelisen kimpussa, Raukoilla rajoilla, suomalaista proosahistoriaa tässä tämä kirjanoppinut jatkaa riuskalla otteella, Eskelisestä tarttuneella. Eskelisen kupissa ei nimittäin vesi seiso.

Johan tärppäsi, kun tarkk'luennassa tultiin sivulle 172!

Tuli käsittelyyn kaksi unohtunutta kirjailijaa, kumpikin oman luuppini alle aikoja sitten tarttunutta; kummastakin luulin, että unhon yöhön ovat vajonneet, koskaan enää sieltä nousematta. Vaan annas olla!
Kun päästään Ahosta, Canthista, Järnefeltistä ja Pakkalasta eteenpäin, Eskelinen nostaa kaksi nimeä esille käsiteltäväkseen:
Ville Paakonmaa ja K.A. Järvi.

Varsinkin Paakonmaan nimen esille nostaminen ilahduttaa.


Taivas kuvastuu veteen, Pellervo-seura 1956, jäi kesälahtelaisen Paakonmaan (Viljo Paakkunainen, 1913-1986) pääteokseksi, kun kirjoitukselle aikaa ei pienviljelijältä toimeentulon hankkimiselta liiennyt. Kirja kuvaa huutolaisuutta vuosikymmeniltä 1920-30, ajalta jolloin huutolaiskauppaa ei enää lain mukaan saanut käydä.
"Teoksen arvottamisen lopputulos riippuu osittain myös siitä, katsotaanko sen olevan romaani vai omaelämäkerta (ellei peräti autofiktio), sillä jälkimmäisenä sillä olisi kiistaton paikkansa suomalaisen köyhyyden ja julmuuden historiassa (riippumatta siitä, että tekijä kiisti teoksen omaelämäkerallisuuden)."
Napatkaas Villestä koppi!

K.A. Järvi (1869-1942) on isompien kustantajien kirjailija, joka on iätajat kiinnostanut, jo siksikin, koska hän, tämä lehtimiesopettaja, on toiminut hetken opettajana omalla koulullani, ja asunut joitakin vuosia Rääkkylässä.
Parikkalan jälkeen siirtyi Oulussa kasvanut ja siellä ylioppilaaksi kirjoittanut K.A. Järvi, syntymänimeltään Kaarlo Mällinen, Keravalle töihin.

Järven Loinen, Otava 1908, on suorasukainen kertomus ison hovin isännästä ja hänen suhtautumisestaan köyhälistöön: siinä ei jollain vaivaistalon Pietu-paralla paljon painoarvoa ollut; tuollaisten ryysyläisten yli voi hevosella ja reellä joulukirkkomatkalla yli ajella niin että aisakello kilkkaa ja silti kirkon etupenkissä nuokkua ja - ihailla sinne hovin hankkimaa valokruunua.

Realismi ja naturalismi kummankin kirjailijan kirjoissa kukassaan!

_________
KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös
 
 

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Pannako puvuntakki päälle?


Erittäin suurella mielenkiinnolla olen pääsiäisnä lukenut Idioottiaivoja! Siis en kuunnellut omiani, vaan lukenut hermotutkijan aivokirjaa.
Äijällä rentoa otetta!
Vähemmän tittelinipottavaista besserwisseriä.

Johdanto päättyy allekirjoitukseen Dean Burnett, fil.toht. (ihan totta!)

Tuo sulku iski lukusuoneen, ja nyt mennään: löytyy syy unohtamiselle - miksi kiipeän vintille ja nolona sieltä sitten palaan alas tyhjin käsin kun en muistanut mitä hakemaan läksin - ja sillekin, miksi kadulla moikkaavan entisen oppilaan nimi ei vaan mieleen palaa, ja monelle muulle.

Lari Kotilainen, dosentti, Kielen elämää selvitellessään oli vähän samanlainen kaveri lukijalleen. Paskat titteleistä: annahan kun selvitän, näin se menee - ei tää tään vaikeempaa kun höystellään juttua huumorinhengesssä ja suomennellaan termejä.

Eivät ne oppineet mielellään näin menettele, uskottavuuden takia: maine menee, maine menee... hölläheikin housut puttoo.

Vaikkei ne putoiskaan, eikä maine kärsiskään:
Vanha kansa vain on totutettu liturgioihin, ja show on ollut esitettävä taatteihin ja pyhäpukuihin pukeutuneena, jotta tiedot olisivat oikeilta tiedoilta tuntuneet.
Orpokin, se miniministeri,
oli ihan orpo vaalien alla äänestäjien joukossa kun puvuntakitta, ulsteritta esiintyi,
ja Kanerva villapaidassaan menetti kaiken uskottavuuden, vaikka puhe samaa vakuuttavaa satavarmaa olikin.

Tuli vaan mieleen kun näitä omia viimeaikaisia pottujuttujani selailen.
Uskottavuusvaje.
Siitä sitten tuommoinen empivä otsikko.

kirj.
hikkaj, opettaja (ihan totta!)


*** myös

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Rinki kuin rinki

Ilahduttavimmat pääsiäisen ajan pikkuasiat yksinkertaisesti kuvaellen.

hiihtorinki jäällä

  1. kun keksittiin jäälle suht suojaisa 3 kilsan ympyrärinki pirulliselta pohjoistuulelta;
  2. tuo lankalauantain näytelmä;
  3. Eskelisen Raukoilla rajoilla, proosahistorian tarkempi nuuhkinta - siinä on kuin onkin (pääsiäis)munaa!
  4. Bottas, se ettei aikuiseksi jo varttunut lähimmäinen tiennyt että rinkiä kiertävä Valter on suomalainen. Ei siis seuraa tuota turhuuksien turhuutta!
Jos nuo vielä tärkeysjärjestykseen, ilahduttavin ensin: 4 - 1 - 2 - 3.

formularinki autiomaassa

ps
Se ite-pikkuasia tietysti voitti kaiken.
Kohan ei ois, potusta päätellen, saanu ukin 'kaappiaan' sekasi!
_________
KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Sodan jaloissa

Eipä niissä tainnut paljon muuta yhteistä olla kuin peruna. Näytelmissä, joita Riäkkyteatteri viime pääsiäisenä ja tänä pääsiäisenä esitti.
Viime vuonna Tuomas Kyrön mielensäpahoittajan Miniässä ja tämän vuoden - hetkinen, pitää luntata, sen verran mieleen jäämätön näytelmän nimi - Täyspuuvillakuosi, jonka on kirjoittanut - hetkinen, pitää luntata, sen verran mieleen jäämätön ja kummallinen kirjoittajan nimi - Okko Leo.

Tosi sopiva ajankohta istahtaa pääsiäisenä katsomoon katsomaan ja elämään mukana sota-aikojen elämää maalla ja rintamalla, so. elää kuoleman kosketuksissa, kun kuolema on hipaisun päässä. Näytelmän henkilöistä kaksi joutuu lähtemään kuoleman matkaan. Muilla elämä tuskineen kaikkineen jatkuu näytelmän päättyessä, myös näytelmään istahtaneilla katsojilla, runsaslukuisella väellä - kaikilla elämän arvojen tärkeysjärjestys taas uudelleen puntarissa kotiin palatessa.

Eli puhutteleva, puhutteleva oli näytelmä sodansotkuihin jääneistä ihmisistä, jonka Riäkkyteatteri tarjosi omana mausteenaan Suomen 100-vuotisjuhlintaan.

Hurmeen Hullua mielisairaalamiljöössä käytiin vasta katsomassa Tampereen Telakalla, samanmoisen ympäristön tarjoaa sota, kun ihminen, ihmisen mieli, joutuu sinkeälle.  Siinä on intensiivisyyttä kerrakseen, niin elämässä kuin näyttämölläkin.


Kerrassaan hyvin selviytyivät näyttelijät osistaan, useammalla monta roolia, ja näytelmä pysyi koossa ja kuosissaan. Vallan mainiosti sanoisin, jos ikävistä asioista noin voisi sanoa.
Minna Penttinen, Ilpo Jorasmaa ja Mammu Koskelo vetivät osansa kuin ammattilaiset kuunaan, Tellu Halosesta Lottien 'äidistä' puhumattakaan - Rouva-lottajohtaja hohki sitä kylmää lämpöä.
Uudet kasvot
onnistuivat sulautumaan joukkoon tummaan: Heidi Karttusen persoonallinen ääni miellytti; Anna Antikainen jo noin vakuuttava lotta 14-vuotiaana, vau!; Kirsi Koskelo Runni-lottana kasvoi ja kypsyi koko ajan kohti kuolemaa; Sauli Pietarisen yksinpuhelu ja Hermanni Niemisen otattelu pää paketissa haavoittuneena osoittivat että kapasiteettia esittämiseen ja eläytymiseen on kaivettavissa vielä paljon paljon.
Niin, ne perunat, tänä vuonna: se ruokailupäristelykohtaus sodan jaloissa - siinä oli säpinää, kipinää ja säkenöintiä! Säälin herätti.

Ja koska siellä näytelmän seassa oli huumoriakin, uskallan lopuksi todeta ohjaajalle, Ninnu Karttunen: kuolleita kohdilta, pitkäveteisyydeltä, paria pätkää lukuun ottamatta, olit välttynyt.

Arvokas asia tällainen talviteatteri, yksi itsenäisen kunnan voimannäyte, voisi joku pullistella. Toivottavasti tuleva kesäteatterisuunnitelma ei lopeta tätä arvokasta talviteatteria.

PS
Näytelmän kummallinen nimi muuten juontuu siitä että näytelmässä pitkälti on puhe lottapukuisista lotista koulutuksessa ja rintamalla.

 
_________KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Ennen kuin kukko kolmesti

 
Pääsiäisen aikaan
on ajankohtaista tukea ja lukea Solidaarisuus-lehteä, ennen kuin on liian myöhäistä,
joka tuottaa iloa ja munia ja toimeentuloa.


_________KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös