Musiikiton mies

Musiikiton mies istui iltaa kirkkosalissa, kivikirkossa. Kuulas syysilta pimenemässä. Sunnuntai. Eilinen.
Iät ajat arvuutellut, että kumpiko se on: onko se sana elävämpi kuin kuva, siis taiteessa.
Ja omalta kohdaltaan tullut tulokseen että sana se on:

1. Kun joku piirtää talon nähtäväksi, niin siinä se jo valmiina möllöttää, et sitä muuta, korkeintaan keksit mitä siellä sen talon sisällä tapahtuu. Näet asian yhden puolen. 
2. Vaan kun joku sanana talon kirjoittaa, tai sanoo, niin mitkä mahikset muotoiluun! Eikä tunteilla määrää ei mittaa. Puolia loputon määrä.

Mutta.
MUTTA.

Siellä kirkon alttarin etupuolella monen sadan ihmisen edessä oli mies vaimonsa kanssa.
Mies seisoi, vaimo istui.
Mies ilmoille laulua lähetti, nainen sulosäveltä sormillaan näppäili.
Sanoja lähetti mies, nainen harpun kielillä puhui.

Talosta ei mainintaa, taivaasta kyllä sekä monesta muusta:
Leivästä enkelten;
Heijastuksesta;
Volgasta;
Laulu taivaasta kajahteli kauniisti kirkonkattoja hipoen.

Tenori kasteli kieltä kurkkuaan, maisteli lasista vettä, ääntään voiteli, pelkäsi: kaksitoista laulua laulanut jo päivemmällä toisessa konsertissa. Saman satsin oli lennättänyt ilmoille jo päivemmällä toisille kuulijoille toisessa kirkossa.

Nyt istuttiin illassa tässä.

- O sole mio!

Niin oli säveltäjä Krimillä huudahtanut auringon ilmestyessä vihdoinkin pilviverhon takaa. Nyt loisti se siitä alttarilta.

 

Musiikiton mies istui mykkänä ja kuunteli.
Nyt oli asia harvinaisen selvä hänen kohdaltaan: kiista sanan ja kuvan paremmuudesta ratkennut.

- Rasti sanan päälle. Rasti kuvan päälle. Ja niiden ylle musiikki.

Siinä ovat kaikki elementit läsnä: mielikuvitus, kauneus, rumuus, tunne, alhot, vuoret, laaksot, itku, nauru ... Milloin mikäkin kuulijassa kumpuamassa.
Tunneskaalaa siinäkin penkissä jossa musiikiton mies oli istumassa.

Jopa vitsi vallalla ajallaan, jopa kirkossa kun tenori veteli viimeisiään ennen Sorrentoa, What a wonderful worldia hetkeksi murtaen ääntään Satchmo Armstrongin kähinäksi.

"Helppo juttu nyt kun on tältä päivältä jo kolmattakymmentä laulua takana ja ääni särkymässä", päätteli iltaa Reijo Ikonen, tenori, ja vetäisi vielä sen Palaja Sorrentoon Ulla-Stinansa säestämänä.
Sinne Sorrentoon pääsi näin uudelleen pistäytymään Musiikiton mies, sinne missä tulevan vaimonsa kanssa oli aikoinaan lomansa loikoillut.

Siinä istui nyt miesvanha entisen nuorikkonsa kanssa kivikirkon penkissä, takaosassa kirkkoa - kuin musiikkihumalassa.