Viime vuonna Tuomas Kyrön mielensäpahoittajan Miniässä ja tämän vuoden - hetkinen, pitää luntata, sen verran mieleen jäämätön näytelmän nimi - Täyspuuvillakuosissa, jonka on kirjoittanut - hetkinen, pitää luntata, sen verran mieleen jäämätön ja kummallinen kirjoittajan nimi - Okko Leo.
Tosi sopiva ajankohta istahtaa pääsiäisenä katsomoon katsomaan ja elämään mukana sota-aikojen elämää maalla ja rintamalla, so. elää kuoleman kosketuksissa, kun kuolema on hipaisun päässä. Näytelmän henkilöistä kaksi joutuu lähtemään kuoleman matkaan. Muilla elämä tuskineen kaikkineen jatkuu näytelmän päättyessä, myös näytelmään istahtaneilla katsojilla, runsaslukuisella väellä - kaikilla elämän arvojen tärkeysjärjestys taas uudelleen puntarissa kotiin palatessa.
Eli puhutteleva, puhutteleva oli näytelmä sodansotkuihin jääneistä ihmisistä, jonka Riäkkyteatteri tarjosi omana mausteenaan Suomen 100-vuotisjuhlintaan.
Hurmeen Hullua mielisairaalamiljöössä käytiin vasta katsomassa Tampereen Telakalla, samanmoisen ympäristön tarjoaa sota, kun ihminen, ihmisen mieli, joutuu sinkeälle. Siinä on intensiivisyyttä kerrakseen, niin elämässä kuin näyttämölläkin.
Kerrassaan hyvin selviytyivät näyttelijät osistaan, useammalla monta roolia, ja näytelmä pysyi koossa ja kuosissaan. Vallan mainiosti sanoisin, jos ikävistä asioista noin voisi sanoa.
Minna Penttinen, Ilpo Jorasmaa ja Mammu Koskelo vetivät osansa kuin ammattilaiset kuunaan, Tellu Halosesta Lottien 'äidistä' puhumattakaan - Rouva-lottajohtaja hohki sitä kylmää lämpöä.
Uudet kasvot
onnistuivat sulautumaan joukkoon tummaan: Heidi Karttusen persoonallinen ääni miellytti; Anna Antikainen jo noin vakuuttava lotta 14-vuotiaana, vau!; Kirsi Koskelo Runni-lottana kasvoi ja kypsyi koko ajan kohti kuolemaa; Sauli Pietarisen yksinpuhelu ja Hermanni Niemisen otattelu pää paketissa haavoittuneena osoittivat että kapasiteettia esittämiseen ja eläytymiseen on kaivettavissa vielä paljon paljon.
Niin, ne perunat, tänä vuonna: se ruokailupäristelykohtaus sodan jaloissa - siinä oli säpinää, kipinää ja säkenöintiä! Säälin herätti.
Ja koska siellä näytelmän seassa oli huumoriakin, uskallan lopuksi todeta ohjaajalle, Ninnu Karttunen: kuolleita kohdilta, pitkäveteisyydeltä, paria pätkää lukuun ottamatta, olit välttynyt.
Arvokas asia tällainen talviteatteri, yksi itsenäisen kunnan voimannäyte, voisi joku pullistella. Toivottavasti tuleva kesäteatterisuunnitelma ei lopeta tätä arvokasta talviteatteria.
PS
Näytelmän kummallinen nimi muuten juontuu siitä että näytelmässä pitkälti on puhe lottapukuisista lotista koulutuksessa ja rintamalla.
*** myös
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti