- Melekonen vinkura, pani sitten kuiskaten.
Kädenjälki ihan hudoi, vaikkei tosin kohdemateriaalikaan hurraita ansainnut.
Eikä näky oiennut vaikka pyyhki rillejäkin kuin. Kaihiakaan ei vielä.
Silti silmiä sairasti.
Mitä sitä kun molemmat iäkkäitä, leikkaaja ja leikattava, leikattava jo seitenkymppinen harvahapsinen könttyrä.
Eikä leikkaajakaan enää ketterimmillään, ei sinne päinkään: miettii jo että vieläköhän kerran tai kaksi korkeintaan kykenee pukille ja yläilmoihin nousemaan ennen lopullista korkeuksiin kohoamista.
- Kuusiaitaa kun ei huoli joka vuosi leikata, kolmen neljän vuoden välein jos.
Sen verran antaa siinä samalla elonsiimaa itselleen.
Mutta kestääkö kuusi, jos mies kestäisikin?
Ja kalut?
Kun millään ei tohdi sitä aitan pakettia avata ja purkaa käsille se ammoin hankittu sähköpeli, se vanhuuden vara. Sitähän myöntäisi olevansa jo raakki. Ei kun saksilla puukolla ...
Sama se on nuiden muidenkin pelien ja pensselien kanssa. Viikate sentään on vaihtunut sähköpapattajaan, jota kaihtaa ja hyljeksii niin että on delegoinut eli sanan mukaan ulkoistanut ruohonleikkuun vastedes: ei palvelijoille eikä karjalle, vaan ?.
No eletäänhän ja edetäänpähän niin sittenpä tuon näkee - rupsahtamisen.
