Toinen mies toisella puolella Suomea, tuota toista miestä hivenen nuorempi, lähti niinikään, kertomuksen yllyttämänä, kirkkovaellukselle - piipahdukseksi hän sitä nimitti, koska matkaa kertyi vain vaivaiset puolikilometriä suuntaansa, ja kun kaiken kaikkiaan vielä kovakuntoiseksi itsensä talven jäljiltä laski.
Oli juhannusaaton varhaisimmat hetket käsillä. Elettiin siis tätä aamua.
Mäen päälle päästyään hän kopaisi kirkon ovea, vaikka hyvin tiesi: lukossahan se tähän aikaan aamusta. Istahti kiviportaille katselulle kuuntelulle. Tuuli puuskittain idästä, mutta jyhkeä kirkon seinä suojasi tuulelta, eivätkä itikat eivätkä muutkaan hynniäiset mäentuulissa viihtyneet.
Mies sai siinä istuskella kaikessa rauhassa - Jumala selän takana; vähän tuntui kuin presidenttinä siinä istuisi turvamies näkymättömissä valmiina suojelemaan. Naurahtipa: - Tältäköhän Tupista mahtaa tuntua?
Vakavoitui lopulta käännettyään asentoa niin että näki sankarihaudoille päin; laski eletyt vuotensa, pitkälle pääsi. Sormet alkoivat loppua siinä touhussa.
Vakavaksi veti - muttei rauhattomaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti