Tietoja minusta

Oma kuva
Vanheneva ja haurastuva: ilman sarvia ja kohta varmaan hampaita; exänä: ope (luokan-, erityis-), lautamies + ties mitä - ja mikä huvittavinta = humanististen tieteiden kandidaatti HUK. Tällä POTULLA eli potalla ähistään omanlaisesti, ylen viisaita vältellen. (Blog content may be published in part or entirety by any print, broadcast or internet/digital media outlet, or used by any means of social media sharing.)

torstai 8. kesäkuuta 2017

Hellantuutelis-hetki se vain oli

Tiistaisesta (ukki/lapsenlapsipuhelu) jostain syystä pukkii vahvasti mielen päälle Gunnar Mattsson ja hänen ne kaksi lapsenmielistä kirjaansa, vaikkeihan hän noin alas vajonnut kielenkäytössä, paitsi esikoisensa nimessä: Lapitip. Toinen isä-lapsikertomus oli jo hienosti Prinssi, joka Prinsessalle syntyi.

Vaikka mene ja tiedä, mitä muistan, sillä nuorukaisenahan nuo luin - innolla.
Ytimessä kumminkin: isän ja lapsen välinen tunneside - enemmän tietysti isän.

Matssonin koko tuotanto oli omaelettyjä avioliittoja, sairauksia, alkoholismia.
Gunnar näkyy kuolleen oman käden kautta viiskakkosena.


Aikalaiskriitikko Kerttu Manninen ihastui Lapitipiin:

"Avoimesti hellä, lapsimallinsa harvinaisen viisaasti oivaltanut ja rakastettavan veitikkamainen kirja viisivuotiaasta pojasta, hänen isästään ja parin viikon ikäisestä vauvasta. Äitiä tässä perheessä ei ole, eikä hänen poissaololleen liioin anneta mitään selitystä, vaikka isä huolekkaasti tarkkaileekin pojassa ilmenevän äidinkaipuun piirteitä. Koko tarina on valloittavasti 'lapitip', jotakin, joka ei ole, mutta voisi silti ollakin ihan' totta. Tekijän onnistuu totisesti saada lukija vakuuttuneeksi siitä että 'rakkaus on erikoinen tapa ajatella ja tuntea', mihin vanhaan totuuteen hän viittaa, sillä lapseen kohdistuvaa kiintymystä ja ymmärtämystä on harvoin näin täydesti kuvattu."

Mutta Prinssille teki Kerttu sitten lynkat:

"... silti en välttämättä ymmärrä tämän miltei mystissävytteisen isänrakkauden julkistamista kirjana, sillä lukijalle tulee jo jossakin vaiheessa nolo epäilys siitä, että isä suorastaan peilaa omissa tunteissaan ja hellyytensä kuvasteluissa. Positiivista periaatteessa on, että joku isä avoimesti ilmaisee isänrakkautensa meidän muuten pidättyvissä ja karuissa oloissamme, mutta kirjan kannalta etäytymä ei olisi ollut pahitteeksi - se teki 'Lapitipista' aidosti charmikkaan. Omasta puolestani työlästyn olemaan tekijän yksityisten tunteiden tarkkailijana sivulta toiselle, kuten uuvun jatkuvaan tilanne- ja perhevalokuvienkin katselemiseen."

Höh!
Kun just tuollainen juuri kiinnostaa.
Makuasia, makuasia!

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti