"Niin piitkä oon maatka ja ki-i-vi-nen ti-ee..."
Laulanko muka? No en, jottei luonnon pyhäinen rauha rikkoontuisi eikä matkakumppani kärsisi. Lauleleisin kyllä jos osaisin. Hyräilyksi jääköön.
Painellaan kaksin, kummallista luontopolkua vaellellaan siis, kivin kuorrutettua soraharjun päällä kilometri sotalla. Niitä jääkauden jäänteitä. Mitä lienevät jäämassat pelehtineet, kun halusivat jättää tämän harjun kivin koristelluksi?
Outokummussa vaeltelemme, joten ihmekö jos polkukin outo ja kumma!
Aurinkoa, lämmintä, tuulta sopivasti. Mikäpä polkua taivaltaessa, vettä molemmin puolin katsellessa. Olisi.
Niin, olisi, jos ei kiviä olisi. Nyt kun ovat, niin kääntelepä katsettasi sivulle! Nokallesi heti putoat. Pidä pidä katseesi kivissä kiinteästi ja jalkasi kivien kupeilla ja nauti kuin pieni lapsi leikkiessään kiveltä kivelle -etenemisleikkiä. Jänskää! Vielä jännempää jos sataisi ... noh noh!
On mustikoita mustanaan, puolukoita punaisenaan; olisi evästä kyllin, variksenmarjojakin jos niihin tohtisi kajota. Ja miksei uskaltaisi, islantilaisten herkkumarjoja kuulemma.
- Eksyksissä!
Jossain vaiheessa parahdamme, viitat ovat harmaantuneet, väriympyrät puiden rungoissa loppuneet. Kartatta, kompassitta siinä seisoa tokotamme, kohellamme, ennen kuin toinen ehdottaa: - Palatkaamme lähtöruutuun, sinne harjun loppuun.
Niin teemme, kunnes kohta taas, keskellä metsää kuusten lehvien alla, päästämme ilmoille ison ölöhuudon, nyt katkonaisen, parit fontit suuremman:
- Ek-syk-sis-sä!
Karhut ja kaikki silmissä vilistelemässä. Suden raateluhampaat terävimmillään!
Kehnoko näiden reittimerkintöjen kanssa: täälläkin kaikki viimeisen päälle - ja yhdet tontut sen kuin harhailulla!
- Olisipa tuo kartta ollut matkassa mukana!
Kolmen tunnin keikan jälkeen opastelinekarttaa tuijotellessamme yksisuisesti säyseän onnelisna silti toteamme: - Kannatti, taas kerran.
KIRJA-ARVOSTELUT
