Nyt sitten tarttumassa Karo Hämäläisen Kansalliskirjailijaan. WSOY 2020.
Taustatyökaluiksi olen varannut kirjaparin: Väinö Linna, WSOY 1979, tv-sarjasta Itse asiassa kuultuna kirjaksi muutettu sekä Pirjo Talven toimittaman juttukokoelman Väpi - Linnan Väinöstä kerrottua, WSOY 1995.
Alkutaipaleella ollaan Karon kanssa Linnan jäljillä. Ollaan Urjalassa, jossa ovat tekemässä filmiä, telkkuun vissiin. Kuusikymppinen Väinö puhdistaa kengänkärjellä graniittikappaletta, porraskiveä, joka on jäänyt jäljelle synnyinkodista. Juttelee, muistelee niukkaa kovaa elämänarkea. Suht hyvin meni siihen saakka, kunnes teurastaja-kauppiasisä Vihtori kuoli ja iso perhe jäi äiti-Maijan elätettäväksi.
Väinö on pikkuinen mies isonakin, 167cm. Nenä leveä kuin sienen jalka. Syntymäaika 20.12.1920, vuotta nuorempi kuin toinen hyvä, Kalle Päätalo, 11.11.1919.
"Kaivoon vuoti navetasta kaikki se neste, joka ei kelvannut lypsäjän ämpäriin."
Väinö muuttaa Urjalasta Tampereelle saatuaan tarpeekseen renkipojan hommista, lehmän kusen pumppaamisesta tynnöriin, sen kuskaamisesta pellolle. Pääsee Finlaysonille vuotia kärräämään, muuttuu kaupunkilaiseksi vuonna 1938. On siis aika paljon edellä Kalle Päätaloa, josta tulee oikea tamperelainen vasta sodan loppupuolella 1944.
Väinö lukee paljon, istuu elokuvissa uutterasti, katsoo jopa kaksi filmiä samana päivänä. Väinölle kehittyy samanlainen taito kuin kuululle Tolstoille, kameramainen. Linna kypsyy ihmiskameraksi, tulevat kirjat olisivat miltei filmivalmiit.
Entä se toinen tuleva tamperelainen Taivalkoskelta? - Mites hänen kierot silmänsä tarttuivat kuvaan? - Ainakin ensikosketus elokuvaan surkuhupaisa! naureskellen mietiskelen muistaen Kallen elokuvamöhläyksen puvunhankkimisreissullaan Oulussa. Maalaispoika osti tiketin kun elokuva Kapina laivassa veteli jo viimeisiään, pimeässä istahti lattialle kun ei älynnyt toolin taittuvuutta.
"Kun olin pimeän turvin hampaitani puremalla ja nyrkkejäni puristelemalla rauhoitellut itseäni, rupesin käsittämään, että etuseinässä välhyävässä valossa käytiin vimmattua tappelua. Ja että tapeltiin purjelaivan kannella. Muuta en sitten käsittänytkään. Olin likinäköinen ja lisäksi poskiani poltti häpeä, sydämeni takoi, ja tunsin vieressä istuvan naisen tämän tästä kääntyvän silmäilemään sivukuvaani. Koko valkokankaan touhu pysyi minulle epämääräisenä vilskamisena ja metelöintinä." - Nuoruuden savotat 1975
