 |
| Kirjokansi 2021. 175 s. Kansi: Jussi Virratvuori |
Niin, Hermeksen siivissä ensin ja nyt tässä Kenttäsairaalassa - Pakistanissa ja Afganistanissa ollaan ja ihmetellään talebanien aikaansaannoksia. Lannistavaa. Miltei toivotonta.
"Klinikan viereisen moskeijan seinistä ei ole mitään jäljellä ja ruumiita makaa päällekkäin pitkin moskeijan keskuslattiaa. Silpoutuneita raajoja, palaneita kasvoja ja ulos työntyneitä suolia. Paineaalto, kuumuus, naulat ja kuulat ovat tehneet tuhoa. Pommin ajoitus on ollut täydellinen, laukaisinta on painettu kesken perjantain jumalanpalveluksen."
Työskentele siellä sitten avustustöissä! Pommituksia, ampumisia, tappamista. Kuolemaa, silpoutumisia, haavoja. Kaikki ihmisten aikaansaannosta. Panee pohtimaan vähän sitä sun tätä kun siellä ympärillesi katsot, lukijana kysyt: onkohan tuo enää ihmisen touhua?
Näillä mennään, myös näinä päivinä, samoilla kuin kymmenen vuotta taapäin, minkä aikaisista sairaanhoitaja Tarja Tuovinen kertoo tässä uusimmassa kirjassaan romaanina, niin etteivät tosiasiat kärsi ja kirjan henkilöt tunnistaudu. Täyttä totta silti.
Kuoleman läheisyydessä ihmisen käytös muuttuu, sodan keskellä primitiivisyys ottaa vallan, perustarpeet työntyvät etualalle, myös seksuaaliset. Aikaa voi olla vähän, muuta nautintoa ei lainkaan. Avustustyöntekijät höyläävät toisiansa väsymystilan, turhautumisen, stressin, kaiken hallitsemattomuuden tilassa surkeissa oloissa.
Näistä kirjoittaa Tuovinen ja myös siitä miten Punaisen Ristin päämajassa Genevessä kaikki on toisin: ylellistä ylellisempää pihan viimeistä ruohonkortta, ravintolan valkoviiniä myöten.
"Kaisa Vallilla ei ole asiaa vanhaan ja arvokkaan näköiseen kivilinnaan. Siellä istuvat avustusjärjestön johtajat muhkeilla tuoleillaan, avarissa, valoisissa huoneissaan. Eri puolilta maailmaa komennuksilta saapuvat työntekijät ohjataan vaatimattomaan ja sokkeloiseen tiilirakennukseen pihan toiselle laidalle."
Mikä vastakohtaisuus! Äklöttää. - Anteeksi. Mutta jos tuonne päämajaan jäsenmaksurahani menevät, joudun harkitsemaan jäsenyyttä. Niin pitkälle lukiessani luiskahdan - liian pitkälle, tiedän tiedän.
Siis Tarjan tekstihän puree!
Suomalainen sairaanhoitaja Kaisa Valli on joutunut toiseen sotaan, sillä työpaikalla kyynärpäätaktiikka on muuttunut naisten kesken totaaliseksi kiusaamiseksi.
Inhorealismilla empatiapilkahduksin Tarja Tuovinen nostaa Kenttäsairaalassa eteemme avustustyöntekijöiden arjen paineet, asukkaiden arkielämän kaiken kauhun ja sekasortosotkun. Voimakkaasti vaikuttavan yhtäkkisyyden, yllättävyyden: kaikki hetkessä voi olla tosin - ja on.
Niinpä kirjakin yhdenäkin muuttuu jonkinasteiseksi dekkariksi: aletaan etsiä murhaajaa, eli kuka kahvillehaisevista työntekijöistä hiipi yöllä teltalle ja myrkytti kaliumkloridiruiskulla sairaalan sänkyyn pikku-Aishan.
Ilman tuota osin tarpeetontakin lisäjännitystä kirjassa olisi ollut jännitettä nokko.
 |
| mtvUUTISET: Taleban ja Tuovinen |
