Ystävämme Onni Eläkeläinen heräilee talvikoomastaan; onhan kesäkuu ja kesän kaikki ovet avautumassa. Onni seisoo portaillaan, venyttelee, hetkuttelee, ketkuttelee talvikankeita kupeitaan.
Kesän ensimmäinen itikkakin ilmestyy korvan juureen härräämään, kuuluu läimäys ja raato lepää kämmenellä.
Virkistyy Onni.
On aika herätä. Touhuta ja kärrätä. Askarrella Paratiisi paratiisikuntoon.
Hakee lapion, kävelee aitan taakse, missä poppelit ovat vallanneet alarajan. Kaivaa yhden itseään korkeamman taimen syvältä syvältä märästä multamaasta ja kantaa sen kaikkine multapaakkuineen uuteen paikkaan.
Puhkuu voimaa:
- Vai vielä tässä kärrejä!
Kovertaa uuden kuopan uuteen paikkaan. Kuivaan hiekkamaahan. Lapio ei tahdo painua soran sekaan.
Hiljokseen hyvä tulee. Poppelin juuret haiveneineen peittyvät kuoppaan sen verran syvälle, jottei toinna tukipuita laitella, puun ympärille haruksia viritellä.
Onni läimäyttää rukkaset yhteen ja toteaa tyytyväisenä:
- On. On se samassa suorassa vaahterarivin jatkeena.
Nyt vaan kasvua vartoomaan.
 |
| Vox Populi 😈 |
Tuo yllä oleva narratiivi on symboliikkaa, semmoinen mopoautofiktio - narrattavana Onni E.
Todellisuudessahan kaikki tapahtui näin:
On oltava elämässä muitakin harmeja kuin harmeja edellismallisia. Kepoisampia.
Niinpä otin lapion ja istutin puun. Poppelin.
Nautittuani ensin - samperin ainainen lukeminen! 😋 - parit tasapainottavat hömpsyt: alkukulaukseksi tämän Önnepalun Paratiisin ja sitten Gionon puunistuttajaukon.
Tarkemmin: istutin uudelleen kookkaan puuntaimen, joka oli siinnyt monine kavereineen vikapaikkaan Kettus-Antti-naapurin aikoinaan lahjoittamasta pääpoppelista. Pääpoppelia ei enää ollut, sen tuuli kaatoi jokunen vuosi taapäin ja se rojahti toisen naapurin tontille. Eikähän itse Anttiakaan enää.
Saas nähdä, miten tuollainen pitkä ruipelo kotiutuu uuteen olotilaan: lähteekö liitoon vai kuoleeko, näivettyykö, jääkö varjoon hallitsevan vaahterarivistön poikkeamana.
Kastelee, niin eiköhän.
Harminpala, jos ei lähde.
Kirjavinkeissä
