Viimeinkin sain raivatuksi makuuhuoneen nurkasta pois veljeni jäämistökassin, jonka sisältöä olen yrittänyt omaksua sen pari vuotta.
En minä noista kalvosinnapeista enkä juoksumitaleista, vaan päiväkirjamerkinnöistä, joita hän allakoihin ahkerasti raapusteli. Seitsemän tuntia niitä eilen kronologisesti vuosikymmenittäin taapäin tutkin, ja lopulta olin niissä niin syvällä että veli oli elävänä edessä, eli hän kirjoittautui esiin.
Tapasin hänet taas!
Millä hienolla nimellä ne kutsuvat kuolleiden tapaamisia? Ei se levitaatio ole eikä reinkarnaatio, ei spiritismiä eikä okkultismia, jotain kummaa 'esoteriaa' kumminkin.
Siinä sitä sitten taas pelailimme sulkapallopelit uudelleen, pilkittiin, lämmitettiin uudenvuoden ulkosauna, kypsennettiin ongittuja ahvenia tikunnokassa Halosen luodolla, jokunen joulu vietettiin, ostettiin kämppää Hesasta, tapetoitiin, asennettiin parkettia selkä kipeinä...
Jos tuli viikkojen tauko allakkamerkintöihin, tiesin miten alkaa paluumerkinnät: 'Nyt saa olla, kiinni on ja pysyy. Se on varma asia se!. ' Ja seuraavana päivänä sitten mieletöntä siivoamista, mattojen tamppaamista ja pyykinpesua. Siitä eteenpäin paluuta arkeen: Raviveikkausta. Pitkiä kävelylenkkejä. Voimisteluliikkeitä. Luusoppaa.
Vanhimmat merkinnät puhtaan valoisia, kun veli nuorna miesnä 'Pirtillä tanssimassa'.
Viimeisimmät tummempia: äidin hoitoa, kunnes lopulta merkintä
'Äiti poistui ikuisesti.'
Aivan eläviä hetkiä kuolleen veljen kanssa! Ihan kuin tuossa.
Vaikka pilkille olisi lähdetty tai 'eiköhän kävellä kylän ympäri?' -kysymys huulilta irtoamassa.
Sitten 'kyläilyn' so. 7 tunnin vierailun jälkeen veljen kamat takaisin kassiin, kassin suu kiinni ja kassi vintin uumeniin.
Siinä koko ihmisen story.
Kenen tahansa.
Kassillinen.
KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti