Mirkka Rekola

 vanhat Parnassot -sarjan 24.

 -0 °C

61 kW/149

Ensin kakaistava arkiset asiat: kolattu piha; kiikutettu kompostille solokkusankko - hienommissa piireissä puhuisivat biojätteestä; komposti jäässä, muttei hätää: tilaa on ja kevätaurinkohan sulattaa pian.

Sitten juhlapuolelle:

5. nide - Syyskuu 1972

Mirkka Rekola (1931-2014)

- Eeva Kilvenkin ylittävä, etten sanoisi.

Minulla ollut suhde Mirkkaan puolivuosisataa, abivuodesta alkaen, you know. 

Mutta se siitä vesivahingosta ja antaa Eila Pennasen johdatella meidät tämän Mirjam Polkusen puolison ajatushautomoon otsikolla: Mirkka Rekolan 'Muistikirjan' maisema. (Muistikirja, 1969, sisältää aforismeja, proosarunoja ja runoja.) Ikään kuin jokainen ei muka osaisi sinne omin päin mennä.

No, anna Eila käsi, ja näytä! Ja Eila ojentaa kätensä ja ohjaillen näyttää 9 sivun verran painottaen: "Hän tajuaa paineen joka kohdistuu yksilöön ja siksi on tärkeä runoilija."

Kuiskaten: marxilaiset eivät hänestä tykkää. Ei Mirkasta eikä minusta.

Eila aloittelee varovasti: 

Vedessä palaa, 1954, runoissa hän oli pieni viehättävä runotyttö, josta olisi tullut Saima Harmaja jos olisi pysynyt roolissansa. Sitten silmät avautuivat ja hän alkoi puhua siitä mitä oikeasti näki; hänestä tuli viisas aikuinen - vähemmän viehättävä. 

 

Eila pääsee asiaan, melkein unohtaa talutettavansa:

Epävarmuus on muuttunut itseensä luottavaksi seuraavassa kokoelmassa Tunnit, 1957.

Syksy muuttaa linnut, 1961, siinä on kaihtava, kiihkeä sävy. Keskeneräinen maailma murenemassa. Sosiaalinen todellisuus saapumassa minuuteen käpertymisen tilalle: on aika pelätä ja nähdä mikä on todella vaarallista. 

Ilo ja epäsymmetria, 1965, ahdistunut lapsi on tullut aikuiseksi, jotta voisi taas olla lapsi.

Anna päivän olla kaikki, 1968. Se on iloinen, lempeä selkeä kirja. On kaupunki ja rakastettu saa hahmon.

 Saattas sopia sinulle, arvelee Eila, ja jatkaa syvemmälti:

Luonnonläheiselle runoilijalle merkitsee jotakin yön ja päivän vaihtelu, samoin vuodenaikojen vaihtelu. Ne herättävät ihmisissä juhlallisia tunteita, niitä voi ilmaista uskonnollisin termein, näin Mirkka:

"Miksi kysyisin sitä joka antaa kaiken mitä on ja ilmaisee joka hetki."

Metafyysisellä voimalla voisi olla nimenä jumala, mutta se voi olla myös nimeltänsä herkkyys, myös mystinen elämys, kun katsoo avaruuteen.

Sitten Eila lainailee lisää, kun oma selitys kai tuntuu turhalta:

"Meidän ravintomme on valo ruokkinut." 
Ruumiin arvostaminen ilmenee nähtävästi yleisemmin sen pahoinpitelynä, esimerkiksi ylensyömisenä.
Mirkan saarna ruumiin puolesta on kuuntelemisen arvoinen: 

"Et ole vain yhteydessä luomakuntaan, olet sitä."

Eila muistuttaa kuitenkin, ikään kuin en tietäisi: - Ihmiselämä on joka tapauksessa vain hyvin tilapäinen, lyhytaikainen ilmiö.

Kierroksemme on lopussa, olen ottanut, en riuhtaisten, käden pois Eilan kädestä jo hyvissä ajoin - huomattuani, että pysyin mukana, enkä tarvinnut kättä tahi kyynäräkeppiä - siinä vaiheessa kun Eila lainasi Mirkkaa: "Ruumis on heikko, mutta et tarvitse vahvempaa sauvaa."

Eila vahvisti näkemyksensä ennen loppuvilkutuksiamme: 

Minä koen Mirkka Rekolan opit lähinnä yksilön kärsimysten lievitykseksi. Hänen runoudestaan virtaa viileää voimaa, joka auttaa kestämään päivästä päivään.

Rekolahan oli tuolloin vasta taiteilijuutensa alkutaipaleella: tunnustukset, palkinnot ja arvonannot edessä odottamassa.

Mirkka Rekola (1931- 2014)
kuva Elina Laukkarinen WSOY

Muistokirjoitus HS

Parnasso-sarja 1970 - 1975

kokonaisena:

1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7 - 8 - 9 - 10 - 11 - 12 - 13 - 14 - 15 - 16 - 17 - 18 - 19 - 20 - 21 - 22 - 23 - 24 - 25 - 26 - 27 - 28 - 29 - 30 - 31 - 32 - 33 - 34 - 35 - 36 - 37 - 38 - 39 - 40 - 41 - 42 - 43 - 44 - 45 - 46 - 47 - 48 - 49 - 50 - 51

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä