vanhat Parnassot -sarjan 14.
Hyvöt uudet vuidet!
Tuommoisen tervehdyksen naputtivat sormet vuoden 2023 alkajaisiksi.
Ei, ei johdu juhlinnasta taikka mistään kohmelosta, vaan sumuisesta päästä ja holtittomasta vartalosta: Yö kieriskelty vällyjen sisällä kuumaa kylmää tuntien - hunajamehua kolmen jälkeen jne. Siis sen 'pienen valtiovierailun' jälkeinen tauti jäi taloksi.
Ei auta: kahlattava eteenpäin kuin Päätalon äiti-Riitu nietoksessa: ”navetalle mennessä on niin isot nietokset, että vitunkarvat lunta pensselöipi”
Päästetään toinen pohjoisen poika ääneen: Erno Paasilinna ja Leikin loppu. Sanottava ja sanottavan varmuus ei lopu - mistähän ihmeestä jotkut valitut voivat olla aina satavarmoja! Kuten Erno, joka ei emmi koskaan. Erno vetäisee heti Parnasson alkuun 10-sivuisen saarnan, jossa varma on varmaa ja näin on piste.
Kuten sotakirjoista:
ainoastaan kaksi on kelvollista ja pätevää eli Lehtosen Kuolleet omenapuut (1918) ja Haanpään Korpisota (1940).
Tai kirjallisuuden asemasta yhteiskunnassa:
"Todellakin kirjallisuus on yhteiskunnallisesti katsoen nykyään vain saivaren paska; kirjailija voi hätäpäissään siirtyä runoista pamfletteihin ja pamfleteista eduskuntaan, mutta joka askel välittömään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen vie häntä pois kirjallisuudesta."
Osaa EP pitää lukijan otteessaan, vaikka ärsyttäisikin.
No jos on pitkä pötky Paasilinnaa, päästää M. A. Numminen vähemmällä eli yhdeksän- rivisellä Perunakellarissa-jutulla.
Tässä kuomenessa ei puhettakaan, jotta jaksaisi vällyjen alla paneutua Jürgen Habermasin teorioihin, joita Matti Viikari kymmenen sivun verran selvittelee.
Siispä kannet kiinni ja - katopa! Takasivulla on sotapoika viivannut alle lukemansa. Tämä Parnasso 3/71 on huhtikuun nide, armeija tuolloin puolessa välissä - näinköhän on ennättänyt Ylämyllyn punkassa nuo lukea:
Parnasso-sarja 1970 - 1975
omat KIRJA-ARVOSTELUT
Kirjavinkeissä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti