Siis: Vanja raataa korvauksetta kuolleen sisarensa maatilalla, jonka tuotot nappaa leskeksi jäänyt ja uudelleen avioitunut epäkäytännöllinen professorismies. Liki viiskymppisenä Vanja saa tarpeekseen ja räjähtää kun tuo proffanpiru sanoo myyvänsä tilan, jotta kykenee viettämään kaupunkielämää nuorikkonsa kanssa. Vanja jäisi osattomaksi, vaille paikkaa ja palkkaa luonaan asuvan siskon tyttären Sonjan kanssa. Kylän lääkäri pyörii talonkuvioissa mukana.
Kukapa ei räjähtäisi.
Istumme koulun auditoriossa katsomassa venäläistä näytelmää. Venäläistä näinä julmina aikoina!
EI haittaa yhtään kolhot mustanpuhuvat olosuhteet: semmoistahan on Venäjän maaseudulla. Tuntuu kummalliselta, että näin pienessä pitäjässä esitetään omin voimin noin uskottavasti noin syvällistä klassikkoa.
Ei mitään rillumareita, vaikka ollaan Pakarisen Esan syntymäpitäjässä, melkein Esan muistomerkin juurella.
No niinhän Riäkky-talviteatterissa aina - kesäisin sitten ne kepeämmät kuviot, kuten viime kesän Katri Helena, vaikkei nyt sekään pelkkää ilottelua ollut, vaan taitavasti Kaija Pakarisen ohjaamaa elävää elämää kaikkine panuineen ja liimataisineen.
Kaksituntinen kuluu nopeasti, nopeammin kuin kotona kaksituntinen MM-jalisotteluistunto telkun ääressä. Mielenkiinto yhtä korkealla kuin Enossa, missä kiersimme Vanjan perässä tilusta pitkin, niityllä ja metsässä aina kohtausten mukaan ja missä votkapaukunkin tarjosivat katsojille palkaksi vaellusvaivasta suoraan pullon suusta. Otti ken ilkesi.
Tšehovin ajaton teksti luonnon kunnioittamisesta ja hukkaan heitetyn ihmiselämän turhuudesta kiinnostaa. Ja ennen kaikkea näyttelijöiden takia homma uppoaa sisuksiin, ei pelkästään onnistuneista roolisuorituksista, vaan myös siksi, että kaikki esittäjät ovat pitäjillä pyöriviä tuttuja naamoja.
Nyt noin toisenlaisina habituksina tuossa edessä!
Ketterä Ilpo Jorasmaa oikkuillen laahustamassa nyt äkäisenä Serebrjakov-vanhuksena, myymässä vaimovainaan tiluksia ja jättämässä lankonsa ja tyttärensä puille paljaille. No vallanmainio äreä kitupiikkihän Ilpo oli myös siinä Dickensin Joulutarinassa. Ilpon luonteen vastaista. Vaatii taitoa heittäytyä nurinniskoin.
Heleä-ääninen Anne Salin Serebrjakovin nuorena viehkeänä vaimona nyt eikä missään toimiston näppäimillä. Ei ihme että kylätohtori Astroviksi heittäytynyt kunnaninssi Kalevi Harinenkin Jelenaa itsellensä hamuilee; kokoa ja näköä takana kyllin miehellä olisi, mutta kun ei anna ohjaaja Kirsi Koskelo eikä Tšehov sen onnistua - ei pusua pitemmälle.
Harmi. Harmi.
Sonja, Sonja!
Entä Sonja! Mammu Koskelo peittoaisi eläytymisellään koska tahansa ja milloin tahansa nämä telkusta tutut Tanhupallot tahi Tapaniset, Valkamankin. Uskokaa pois!
Entä itse Vanja-eno? Tänne hännille jäi, muttei huonouttaan, vaan kun Hermanni Nieminen ei asu täällä. Vierailee vain. Ääntä ja taitoa riittää: ikään kuin ammatikseen näyttelisi. Rajarikon seuduilla asuvana lie tarttunut teatterihajua pelkästä seutukunnan ilmasta?
Eikä pidä unohtaa Minnaa ja Aulia niin saadaan näytelmä kokonaiseksi, eivät jääneet pelkiksi kulisseiksi. Ja eihän kulisseja juuri ollutkaan: valkotuolirivi ja pitkä punaliinapöytä keskellä, vasemmalla edessä samovaari ja votkaa pullossa enolle ja tohtorille.
Turhahan tuonne on rekvisiittaa raahata, tiellä vain olisivat valovoimaisille esittäjille.
Tässä muu tieto: Riäkkyteatteri.
Kirjavinkeissä
tänään
