"Tyttö tuli, tyttö tuli...... ja syömmeni suli", iloitsi Irwinkin
Suoraan onnesta höpertyneen isän intiimiarkistosta
"ELÄMÄSI
ENSIMMÄINEN PÄIVÄ
16.5.1988 (maanantai klo
23.00)
Tänään Esterin
aurinkoisena, mutta koleana päivänä astui tähän maailmaan uusi
ihmisentaimi, kun äitisi pyöräytti tyttölapsen - Sinut.
Eilen veimme velipoikasi kanssa äidin sairaalaan Joensuuhun sektiota varten. Illalla äiti soitti, että
keisarileikkausvalmistelut alkavat aamulla klo 8.45.
Koululla
panin oppilaat ulos jalkapalloa pelaamaan kymmenen jälkeen ja itse istuin
puhelimen ääreen: voi kun se olisi terve, ja tietenkin tyttö olisi nyt
"poikaa". Sydän väpätti sairaalan numeroita pyöritellessä.
Yhdistelyjen jälkeen kuului:
- Kätilö Mustonen ...
olin mukana leikkauksessa. Syntyi terve TYTTÖ-lapsi, yhdeksän pistettä. Klo
9.27. Pituutta pienokaisella on 50 cm ja painoa 40 g yli neljän kilon. Onnittelen.
- Kiitos, entä äiti?
- Äiti voi hyvin.
Mikä helpotus! Kaikki
OK. Vain vähän ääni petti kätilön kanssa jutellessa. Rutiinia oli jo pojan verran.
Sitten kuitenkin puhelun jälkeen, pieni kiitositku kostutti silmät lyhyeksi
aikaa.
Pian soitto kotiin.
Pupon ääni langan päässä värähteli kun kerroin, että tyttö tuli taloon. Sitten
tuli luuriin poika.
- Kuule, ei tullutkaan
Topia, tuli sisko, kerroin.
Velipoikaa nauratti, kai
helpotti kun ei kilpailijaa tullut.
Sitten soittokierros jatkui, pitkien tuuttausten jälkeen otti ukkikin tyytyväisenä vastaan sanoman: - Ai tyttökö tuli.
Mummo siitä
siunailemaan: - Vai tyttö tuli, onpas se mukava kun tyttö tuli ...
Ajelin koululta
kaupunkiin ajatellen niitä näitä ja kyllä päällimmäisenä oli kiitollisia
ajatuksia ja hyvän, tasapainoisen olon tunne: tämä on niitä täyttymyksen
hetkiä, täyteläistä oloa ja tietoa sen ohimenevyydestä, mikä kaikki kuitenkin
tällä hetkellä on totta ja voimakkaasti läsnä.
Teki mieli kiittää
korkeimpia voimia, sillä millään ei se voinut olla mahdollista, että tämä
kaikki olisi yksin vain isän ja äidin aikaansaamaa, meidän.
Pitäisi muistaa tulevina
vaikeina hetkinä, että lähtökohdat olivat mitä parhaimmat: isä, äiti, lapset. Terveinä kaikki. Tämän jälkeen kaikki, onni ja tasapaino, olisi pitkälti
meistä itsestämme kiinni, meidän suhtautumisestamme jokapäiväiseen elämään,
meidän asenteestamme tulevaan arkeen ja pyhään. Kunpa muistaisimme hyvät
lähtökohdat ja sen ettemme liikaa maailmasta itsellemme tavoittelisi, vaan
tyytyisimme vähempään loistoon ja sellaiseen elämään, jota voisimme osaltamme
hallita. Pienistä asioista, pienistä paloista ja pienistä hetkistä ovat
lähtöisin tasapaino, rauha ja onnellisuus.
Tämä kevät, ja kesän
tulo, on pikkuisen myöhässä. Aavistuksen verran vihertävät koivut.
Traktoreitakin pelloilla näkyy, mutta maamiehen aherrus on vielä edessä.
Jäälauttoja ajelehtii järvien selillä ja tiheimmistä metsiköistä paistavat
lumilaikut kuutostiellä ajavan onnellisen isän silmiin.
Joensuussa kierrän
lentokentän (22 km) lenkin juosten syntyneen tytön kunniaksi. Elämä on
elämistä, kokemista, tuntemista, ei viisauksien ajattelemista varten.
Niin yksinkertaista se
on.
Klo 18.05 nousen
sairaalan portaat kolmanteen kerrokseen ja kyselyjen jälkeen avaan A-osastolta
oven numero yhdeksän.
Siellä makoilee kaksi
tummatukkaista tyttöä onnellisna, toinen isona, toinen puolimetrisenä
kiäränä.
Äiti kertoo että
verenhukka oli melkoinen, uutta verta tarvittiin kolmatta kiloa, kun pojan syntymän yhteydessä verta uusittiin vain kahdeksansataa grammaa.
Pienempi nyytti ei kerro
mitään. Silmät pysyvät tiukasti kiinni koko tuntisen vierailun ajan. Pari kolme
kertaa sentään naama muuttuu ruttuiseksi ja punertuu ja kuuluu lyhyt
"äää". Ja sitten taas uusi uni jatkuu.
Vierailuaika on loppu.
Ajan kotiin, jossa
kuulen, että iltapäivällä poika oli lähtenyt pois ruokapöydästä ja urkkinut
jalkalampun päätä nallen ja Lurppu-koiran ja asettanut sohvalle. Siinä ne
voivat olla saatavilla, kun ei Topikaan tullut. Topille niitä ei olisi annettu,
siksi ne piti pistää ulottumattomiin. Sisko voisi kyllä niillä leikkiä.
Sitten käymme saunassa
ja sen jälkeen syömme kilotäytekakkua niin paljon kuin kukin jaksaa.
Valitettavasti velipoika ei jaksanut, oli kuumetta ollut päivällä. Nukkumaan
kapusimme. Ja nyt kellon ollessa paria minuuttia vaille puolen yön, raaputtelen
näitä kirjaimia, sanoja paperille tästä hyvästä päivästä. Ja hymyillen pikkisen pojan toteamukselle, jota hän pitkin viikkoa ennen syntymääsi tarjoili, kun äiti ja
isä otattelivat:
- Jospa se on poika?
- Tai jospa se on tyttö?
Ne arvailut velivesseli aina
kuittasi: - Tai jospa ei mikkää.
Nyt on kello 00.00. Uusi
päivä siis, 17. toukokuuta. Pian täytät yhden vuorokauden, Onneksi
olkoon ja onnea edessä olevalle pitkälle elämäntaipaleellesi meiltä kaikilta,
32-vuotiaalta äidiltäsi, 37-vuotiaalta isältäsi sekä kohta kolmivuotiaalta veljeltäsi."
Kirjavinkeissä
