Välillä vähän henk.koht. estetiikkaa

Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa tuntui puhelevan radiossa joesta ja joen suusta, Pielisjoesta ja Joensuusta, kuinka ihmistä houkuttelevia ne aina vaan ovat vaikkei vedellä luonnossa enää taloudellista arvoa ole kuten joskus kuljetus- ja evästysaikoina on ollut.
Yrjönkin silmä lepää kun kodin ikkunasta saa rauhassa katsella virtaavaa jokea ja elämää joella ja joen rantamilla.

Oma intoni veteen taisi hävitä sen siliän tien kun muklahdin veneen kokasta syysveteen isän tempoessa oikuttelevaa Aldellia käyntiin. Se minnekään käynnistynyt, vaikka kuinka riuhtoi ja kirosi; sen sijaan kokassa istunut uimataidoton pikkinen poika pulikoi henkihieverissä veden viluissa. Käynnistäjä sen kuin jatkoi perätuupparin repimistä muuta kummaa huomaamatta.

On se kaunista silti, täytyy myöntää, vesimaisema - kauempaa katsottuna, liikuttamatta.

Että kyllä ripaus kauneudentajua lienee jäänyt lakkariin.

Niin kuin tuon sähkönkin kanssa, mistä saisi hienon novellin Siihen aikaan kun Sergei sähköpylvään pystytti. Keskelle pihamaata aitan ja saunan väliin: siitä oli hyvä haaroittaa lankoja monelle taholle - mitäpä siitä jos pihalla liikkujat käpäjivät kuin hämähäkin verkon alla. Pääasia että oli säähköä ilmassa ja talossa.
No maahan ne kaapeloitiin sitten omin voimin, ei varmuuden vaan rumuuden takia.

Tuli vaan mieleen kun nyt koko kylää kaapeloidaan, jottei se ukkoylijumala pääse pahojaan tekemään.
Oikein kaunis on kuvan kulttuurinäkymä, viljakultapeltona aikoinaan ollut kirkonseutu - vai mitä?

Taustalla Rääkkylän kirkko - ylösrakennettu 164 vuotta

ennen kaapelikoppia.

 

 

ks. myös räävimpi versio

Thoreau - vihertäjä

- Yksi maailma kerrallaan, jos saan pyytää,
pyyteli Henry Thoreau (1817-1861) kuolinvuoteellaan papilta, joka tarjosi tuonpuoleista parempaa maailmaa.

Lyhyen vaiherikkaan elämän kolunnut Thoreau oli elämänsä aikana sanonut myös:
- ... erämaan varassa on maailman säilyminen ...

Oli Thoreau kirjoittanut vaikka mitä, sanomalehtimies kun oli, vastustaen viimeiseen saakka turhia uutisia. Siis kaikkia 'uutisia'! Uutiset ovat vain ohimenevää sälää.
Mahtaisi olla olemista tämän päivän digivirrassa Henryllä!

'Uutisten' sijasta on etsittävä ikuisesti uutena pysyvää.
Siksi on lähdettävä, lukemisen sijasta, kävelemään, sillä silloin edessä on tyyni ikuisuus, aina uudestaan alkava. Joutavat hälyt ja juorut katoavat. Luonnolla ei ole historiaa muistettavana. On korkeintaan vuosi - ja taas kaikki alkaa uudestaan: valo voittaa yön poistaen menneisyyden taakan.

Että semmoinen lehtimies, joka pari vuotta asui erakkona metsässä, kieltäytyi maksamasta veroja, pidätettiin, suljettiin vankilaan yöksi. Kirjoitti erakkoajastaan kirjan Elämää metsässä. Kirjoitti myös kirjasen Kansalaistottelemattomuudesta. Ja tietysti, koska oli kävelijä vimpan päälle, kirjoitti kirjan Kävelemisen taito.

Thoreaun lyhyen elämän aikana alkoi tavaroiden massatuotanto, teollisuus, puskeutua pinnalle, ja sen myötä voitontavoittelu. Niinpä hän otti esille voiton sijasta hyödyn: minkä arvoinen on pitkä kävely metsässä?
Nollan.
Mutta: Se poistaa huolet, murheet, lavertelun, juoruilun halun jne. Se antaa puhdasta läsnäoloa luonnossa, luonnon kanssa. Itse voi määritellä sen arvon.
Ja ennen kaikkea: sitä ei kukaan toinen voi tehdä puolestani!

Sitä ei voi teetättää muilla. Siinä on kävelyn arvo. Se ei riistä, käytä muiden työtä hyväkseen.
Ja minkä spektaakkelin Luonto jokaisella retkellä meille tarjoaakaan, jos osaa tarjotun vastaanottaa!

- Niukkuus on sen havaitsemista,

että yksinkertaisuus täyttää ilolla, että mitätönkin suo täydellisen nautinnon:

vettä, hedelmä ja tuulenhenkäys.

Voi, voisimmepa humaltua, Thoreau kirjoittaa, ilmasta jota hengitämme!

Noin suloisesti kirjoittaa Frédéric Gros kirjassaan Kävelyn filosofiaa luonnon arvosta  Thoreaun suulla.

Jatkamme kävelyä: seuraavana vastaan taitaa astella pyhiinvaeltajia jos kyynikkojakin.

 

ed. Rousseau

Papinpullerot

Tuli stoppi.
Pitemmälle ei voinut lukea. Sivu 270 ei enää ollut avattavissa. Keskiyö liki, olisi pitänyt nousta sängystä, jotta olisi päässyt eteenpäin.
Hakea jokin terävä esine.

Isidor Tistelberg oli juuri haukkunut papit maan rakoon. Hänen käsityksensä mukaan papin ammattiin ei pienenkään palkan ottaminen sopinut. Semmoisia satraappeja ovat.

"Hän soimasi papiston välinpitämättömyyttä tai suorastaan ynseyttä ajan kysymyksiä kohtaan, ottaen esimerkkejä nykyisestäkin ajasta: montako pappia on esimerkiksi noussut rohkeasti vastustamaan venäläistyttämistä? Ihmekö, ettei kansa - sosialistit - sellaisia pappeja kunnioita!"

Siihen tyssää eteneminen. Siinä saa kävelyretkellä ryöpyn ja kuuron niskoilleen tohtorinna, papintytär Oljemark, Julia, josta on tuleva Anna Karenina Tistelbergille. Ei hajuakaan moisesta vielä, vaikka ollaan jo reilusti yli puolen välin ja vaikka niin tulee käymään mikäli Pekka Tarkkaa on uskominen.

No johan on hitto - tähän jumahtaa!
Pitäisi hakea paperiveitsi, jotta saisi seuraavat sivut auki, avaisi samalla jo seuraavat sata, silppuaisi sivuja.

On hämärä juhannuksen jälkeinen suviyö. Myöhä.
Olkoon!
Sammutettakoon lamppu, sulkekaamme Joel Lehtosen Sorron lapset.
Jääköön rakkaustarinan kehittyminen tuonnemmaksi.

Päät pipinä

Juhannusta se tietää jos näin aaton jälkeen ei suu makealle maistu. Jos päätäkin jomottaa.

Pientä kaikki, suuremman pääkivun rinnalla.

'Hyviä lukuhetkiä

rankasta aiheesta

huolimatta!'

Emilia on tarrannut lappusen Viimeisen sanan (Noxboox 2014) kanteen.

Pärttyli Rinne, filosofi-dramaturgi Skotlannista, on pyöräyttänyt esikoisensa, joka on pommi.
Jo ensimmäinen luku antaa ymmärtää, että tästä ei hyvä seuraa. Lukiopojat kantavat asetta: Kolehmainen räplää ylpeänä ysimillistä Glockia, Franz filosofista kirjaansa.
Kohta kotona ruokapöydässä Franz tiuskaisee äidilleen: - Ime munaa huora.
Myöhemmin on ovella seisovan isän vuoro: - Ja nyt. Ole hyvä ja painu vittuun!

Kaikki, tai mikään, ei ole kohdallaan.
Nuoruuden kiihko ei kuuntele vanhojen pierujen ajatusmalleja, Nietzsche yli-ihmisineen, Übermensch, nyt käy vähän siihen suuntaan uudessa uljaassa filosofiassa, Franzin Tosiajattelussa. Hitler ja Stalinkin kelpuuttivat enemmän populaa jäljellä jätettäväksi: Franzin luonnonlaissa vain harva on viisauden huipulla - keskinkertaisuudetkin joutivat eliminoitaviksi.

Fanzin pää on kipeä. Täytyy olla. Ja Kolehmaisen. Kipeämpi kuin juhannusjuhlijoiden.

Franz on breivikläinen tieten tai tietämättään. Odotettavissa on verilöyly, lopussa utøyat.

Eipä turhaan tarrannut Emilia lappuaan kirjan kanteen.
Pahinta tässä kaikessa on Pärttylin mukaansa nielevä kirjoitustapa.

En suosittele kenellekään, en ainakaan keskenkasvuisille.

Lukekaa mieluummin Jean Gionon Mies joka istutti puita, tai muita Rydmanin Karin suosittelemia kirjoja. Ne kantavat. Niiden kaltaisia me vanhat parrat, elämää nähneet  ja  elämää punninneet, tykönämme rakastamme.

Hyvää jussia kaikille!

Lisää Rinteestä

+

Kirjavinkkaus 

Rousseau - ulkoilmaihminen

"En tee koskaan mitään paitsi kävelyllä, maaseutu on kirjoitushuoneeni; kun vain näenkin pöydän, paperia ja kirjoja, ikävystyn ja työskentelyvälineet, lannistavat minut, ..." Mon portrait

Vihreää Rousseautahan se - Jean-Jacques (1712-1778).

Siinä mukavuudet eivät paljon paina. Luonto on kaikki.
Sivistys on töhnää ihmisessä, kertynyttä likaa iholla.
Rousseau oli aikansa tynnyri-Diogenes, valistuksen Koira. Hänen suurin halunsa oli päästä pois Pariisista, melskeestä, ja olla yksin, päästä liikkumaan hyvin vanhojen puiden keskelle.

Homo viator - kävelevä ihminen.
Sitä hän halusi olla.
Löytääkseen, raaputtaakseen esille ensimmäisen ihmisen, alkukantaisen Luonnon käsistä lähteneen ihmisen.

Nähtävästi kaikesta levottomuudestaan huolimatta - kasvattajan kykenemättömyys omien lasten kasvattamiseen, suurimpana, luulen - hän saavutti tavoitteensa, koska viimeisillä kävelyillään hän tunsi suloista luopumista. Ainakin Grosin Kävelyn filosofiaa jos on uskominen: Hän vain eli, antoi itsensä olla olemassa. Koska hänen ei enää tarvinnut olla joku, hän antoi vain virran kulkea lävitseen, tai ennemminkin elämään kiinnittävän puropahasen.

Rousseaun tasapainosta saa toisenlaisenkin käsityksen kun lukee Rousseauta itseään suoraan, vailla tulkitsijoita. Yksi vaikuttavimmista teoksista joita ikinä olen lukenut on hänen teoksensa Tunnustuksia, Les Confessions.
Siinä on raakana, epäkypsänä kaikki edessämme, silti eriteltynä.
Niin pitkälle piti ukkoa pokkuroida että käytätti nuorempana täälläkin!

Ja mikäs sen sopivampaa kuin antaa tässä lopuksi Pertti Koskimiehen nutistaa, ja siis kompata Rousseauta, kuplassaeläjät nappaamalla pari pätkää uusimmasta

 Latu & Polku-lehdestä 3/2015:

• "Tappiin astu tuplakoulutettu kansa argumentoi arvoisellaan älämölöllä."
• "Samassa ohjelmassa säesti asfalttipuolueen imaami Osmo Soininvaara, tämä valevihreä, joka eksyi nuoruudessaan Komsin kanssa Koijärvelle mutta ei ole sen koommin asfaltilta astunut, betonia palvoo siinä kuin kokoomusnuoret, Kolbe, Klinge ja älymystön messiaaksi huudattanut Antti Nylén. Luonnonalueiden hävittämisessä kaupunkipäättäjänä kunnostautunut Soininvaara ei sentään sumuttanut luonnonlaeilla vaan muiden uskovaisten tavoin vetosi ihmisten haluihin."
• "Molemmat [Vaattovaara, Soininvaara] perustelevat kaupunkiuskontoaan sillä, että laumassa tiivistyy muukin kuin tyhmyys. Siis kun ihmisiä sulloo kadunkulmiin punaisiin valoihin, kaljaa litkimään jalkakäytäville, meuhkaamaan jäähalleihin, hillumaan rokkikonsertteihin, siitä syntyy rahaa, rahaa, rahaa, siis valo ja syy ihmisenä olemiseen."

Heh!

ed. Rimbaud

Leikkisät pojanvesselit

Löytyipähän kaipaamani, kun Sammakkoa vähän hätyytteli, taputteli ja suuteli. Jopa onnistuikin:  Arthur Rimbaudin Kirjeitä Afrikasta ja runoilijakomeetan kirjeitä putkahti tilattavaksi. Sammakosta vitosella lohkesi. Eiköhän tuon postin Kusti kantane kaikesta kus... siis sotkusta huolimatta.

Sitä odotellessa kelpo kirjasta tässä kääntelen, 80-sivuista mielikuvituksellista läpykkää venäläisistä klassikkokirjailijoista, joita kirjantekijät Dobrohotova-Maikova & Pjatnitski yrittävät saatella maanpinnalle meiksi tavan kuolevaisiksi.

Harmsiaadi on Nastamuumion 2014 painattama neuvostovallan aikainen kaskukirja Tolstoista, Dostojevskista ja muista suurista Aleksandr Sergejevitš Puškineista. Tietenkään ei ollut soveliasta tuolloin panetella sankareita, joten vasta Neuvostoliiton murenemisen jälkeen nämäkin hupsahtavat anekdootit pääsivät julki. Oikea Harmshan (1905-1942) tätä samaa oli kokeillut jo aiemmin huonoin seurauksin.
Harmsiaadi ilmestyi piirroksineen Venäjällä Iloiset pojat (Vesjolye rebjata) vitsikirjana vuonna 1998.

Hauskoja vesseleitä nämä muka oikeat esikuvamme ovatkin, kun heistä kaskuja väännetään.
Vai mitä sanotte kun kuulette vaikka osan yhdestä anekdootista:

"... Sitten Puškin lähti Vjazemskin luo teelle. Silloin vastaan tuli vielä nuori ja parraton 'Tolstoi' poletit olkapäillä eikä vilkaissutkaan päin. Tšernyševski kirjoitti myöhemmin: 

- Kaikki kirjailijat ovat kunnollisia, vain Tolstoi on mouka. Sekunon greivi."

Kuinka ollakaan yhä vielä mieleen syöksähtää se ihana Ilovaaran koulumme, jonka johtajan huoneen laveripatjan alle muuan mielestään open väärinkohtelema poikalapsi oli työntänyt kadonneen mansikkalaskun. Mekaanisella kirjoituskonetta takonut ilmoituksen:

MATI ONn HOM-O.

Vaikka pojanvesselin ilmoitus ei pitänyt vähimmässäkään määrin kutiaan, niin löytyipähän syksyllä hävinnyt tilisiirtolappu - ja mansikanviljelijä sai jouluksi palkkionsa.

Täältäpä pesee lisää

Rimbaud - vaikka puujaloin

Olen törmännyt kirjaan, johon uppoaa munaskuita myöten! No ei se harvinaista ole, mutta kuitenkin.
Kai se johtuu siitä kun itse on ikänsä tehnyt samaa, eli maapallot yli juostu ja kaupunkimatkat maalta eestaas kävelty, siis samankaltaista fyysisesti - henkisesti tuskin olen tavoittanut puolesta puoltakaan näiden herrojen maailmoista.

Lopputulos kuitenkaan ei heillä sen kummoisempi.
Ensimmäinenhän oli toissapäivän Nietzsche - kävelevä hullu. Tämä toinen kaveri, josta kirja on kertomassa, on ääripää myös, joka vihan vimmassa kävelynsä käveli. Tämäpä lopulta menetti matkoillaan toisen jalkansa, kun polvi turposi muodottomaksi ja jalka piti amputoida polven yläpuolelta.
Nielepä sen jälkeen puujalalla satoja kilometrejä!

Rimbaud (1854-1891) on nimeltään tämä nuori herra, runoilija Ranskanmaalta, joka esitteli perimmäisen habituksensa:

"Olen pelkkä jalankulkija, en sen enempää."    

'Käveleminen, eteneminen vaati vihaa', kirjoittaa Rimbaudista tämän mainion Kävelyn filosofiaa -opuksen kokooja Frédéric Gros, Pariisin yliopiston filosofian professori.

 

Rimbaud käveli kävelynsä raivon vallassa, juopotteli itsensä henkihieveriin runoilija Verlainen kanssa, kunnes poistui kymmeneksi vuodeksi Afrikkaan, Egyptin kautta Etiopiaan, missä tuo pahuksen polvi ajanoloon turposi muodottomaksi. Pieleen meni siinä sivussa bisneksetkin.
Oli palattava ihmisen ilmoille, sairaalaan kotimaahan, kuljettava kolmensadan kilometrin ja yhdentoista päivän tuskallinen matka paareilla Hararista Adeniin ja sieltä yhdentoista vuorokauden laivamatka Marseilleen.

Jalka pois ja pinoon. Puujalka paikoilleen - ja matkaan taas!
No ei. Ei se enää onnistunut, vaikka potilaan halu hirmuinen olikin.

Melkoinen äijänrimpula, joka siis purki vihaansa kävelemällä kauas - ja ainakin pysyttelemällä poissa lähtöpaikoiltaan.
Pariisit, Lontoot, Belgiat oli vaellettu, Alpit ylitetty, Abessiniat nähty. Oli aika lähteä viimeiselle matkalle täältä.
Kauttakulkumatkallahan täällä.

Poikii Kävelyn filosofiaa -teos ainakin, jo tässä vaiheessa, sen että on pikimmiten kaivettava jostain käsiin Arthur Rimbaudin Kirjeitä Afrikasta ja runoilijakomeetan kirjeitä.
Runokokoelmat Hirtettyjen tanssiaiset sekä Kausi helvetissä saanevat jäädä rauhaan. Illuminaatioita - no siinä ja siinä, jos aikaa, kauttakulkumatkalla tällä, liikenee.

Seuraava kävelijä esittelyvuorossa onkin itse Rousseau - nam!

ed. Nietzsche

Nietzsche - kävelevä hullu

Sakris valvoa ähisee myöhäisyöhön; juhannusaattoyön viettää Sakris yksin, koska naisilla on parempaa seuraa:
"Täytyy yrittää lukea ... Sara Hustan Nietseske-kirjaa."

Kaksi vuotta siitä on kun viimeksi oli kosketus tuohon mieheen; se tapahtui tuon Joel Lehtosen Rakastuneen ramman, kääpiön, miehen puolikkaan kautta.

Nyt Nietzsche taas kummailee, kävelee, käsissäni.

Siis vihdoin sain Frédéric Grosin oppaan Kävelyn filosofiaa käsiini.
Vau! Sitä mennään.

 

Heti alkumetreillä kävelee Nietzsche vaatimattoman otsikon alla:

Miksi olen niin hyvä kävelemään

Mies kävelee päivät pitkät jäätyään eläkkeelle, kolmelle niukalle eläkkeelle 35-vuotiaana, tehtyään kymmenvuotisen ura(ka)n Baselin yliopiston filologian professorina. Voimille käypä homma.
Likinäköisiä silmiä kirveli, päätä särki, migreeni hyökkäsi tuontuostaan.

Löytyi kävely: "Hän käveli, käveli kuin olisi tehnyt työtä."

Hän teki työtä kävelemällä.
Käveli jopa kahdeksan tuntia päivässä. Kävelyt synnyttivät teoksen Der Wanderer un sein Schatten:

"Kaiken, muutamia rivejä lukuun ottamatta, ajattelin matkaa tehdessäni ja luonnostelin lyijykynällä kuuteen pieneen vihkoon."

Kaikki kärsimykset katosivat kuin taikaiskuista, ja hän oli onnellinen ja suurenmoisen terve. 

Sitten homma meni puihin.
Kymmenkunta vuotta ennen kuolemaansa, hän lähetti taidehistorioitsijalle, vakavissaan, vähämielisen kirjeen:

"Loppujen lopuksi olisin mieluummin ollut baselilainen professori kuin Jumala; mutta en tohtinut olla niin itsekäs, että olisin jättänyt maailman luomatta."

Nietzschen mieli oli vialla - hulluksi, kiertelemättä, kirjan tekijä häntä tässä vaiheessa kutsuu. Miehessä oli pitelemistä, koska hän saattoi hyökkäillä ihmisten kimppuun, mylviä ja päästellä suustaan mitä sylki toi.
Loppujen lopuksi nelivuotiaana isättömäksi jäänyt papin poika jäi äitinsä hoidettavaksi kuolemaansa saakka, joka armahti vuonna 1900 vuonna 1884 syntyneen merkillisen merkkimiehen.

Saattaapi todella olla edessä vielä mielenkiintoisia kävelyjä: seuraavana Rimbaud näkyy jo kävelevän sivuille.

Kolme virhettä - lukijakilpa

Ei näytä kärsivällisyys lisääntyvän taikka sietokykyky kasvavan kävipä kouluja miten pitkälle tahansa.
Samanlainen primitiivireaktio tohtorilla kuin tavan taatelintallaajalla.

Uusinta Parnassoa 3/2015 tässä:
"Lopetin jutun ja lehden lukemisen siihen paikkaan. Nämä esimerkit osaamattomuudesta riittivät spuulaamaan Parnasson uskottavuuden alas viemäristä", päättää purppasunsa tri Liisa Hakola.

Ja minkähän takia?
Kriitikko Ville Ropponen oli edellisessä numerossa kirjoittanut löperösti kirjoittaessaan 'Entä  miten Byronin, tuotteliaan matkakirjailijan ja Graham Greenin Bridgesheadin kirjailijasukupolveen luetun dandyn teos on uudenlainen?'.

Tuossa lauseessa/virkkeessä on kolme pahaa virhettä, joista Hakola ripittää Ropposta.
Koukeroinen lauserakenne on yksi virheistä trin laskujen mukaan.

Hoksaatkos kaksi muuta, armas lukija?

Ropponen muuten vastaa moittijalleen ja vissiin vinoillessaan vastaa tohtori Hakalalle. Jos ei vinoile Ropponen niin eipä syyttä syytä Hakola Ropposta.

ps
Ropponen muuten esittelee tuoreimman Parnasson kirja-arvosteluissa varsin mielenkiintoisen kirjan Harmsiaadi. Anekdootteja venäläisistä kirjailijoista: Tolstoi, Turgenjev, Lermontov, Puškin ...

Lukutoukka kummissaan

Ei löydy Lehtosen Sorron lapsista hevillä kauneutta, ei edes kauneuden kaipuuta: ryssävihaa ja humalaisten herrojen metkuja vaan. Hanhisuannon Maratonista vielä vähemmän: perseellistä ajattelua enimmiltään.
Tai voihan olla liian iso kontrasti paratiisimaisella elämänpiirillä ja noilla kirjoihin kirjoitetuilla ihmisressukoilla?

Kenpä tuolle alkukesän luonnolle kampoihin voisi laittaa! Kun luonto on kukkiin pukeutumassa.
Sulaa hulluutta näillä suvihetkillä uppoutua kansien väliin. Kun puutkin kukkivat.

Luumupuut, omenapuut, kirsikka hullaantunut täysin kukinnassaan.

Varsinainen hanami meillä siis tarhassamme.

Ja ihmeiden ihme: viidentoista ikäinen päärynäpuupehkokin ensimmäisen kukintonsa on aikaan saanut.
Siinä sitä vasta ihmettä kerrakseen!

Siisp:
Lukutoukkaraukka, katse puihin ja pensaisiin!

Köhnösti etenee

Katkeilee Hanhisuannon Maratonin ja Lehtosen Sorron lapsien eteneminen: maratontaival viidessätoista kilometrissä vasta menossa; Lehtosen tohtorin rouva ei ole vielä juuri kontaktia saanut insinööriin jotta annakareninmainen rakkaustarina pääsisi roihahtamaan.

Vaatimattoman ja positiivisen luistelija Mika Poutalan kirjan tilasin sekoittamaan kirjapakkaa. Odottelen myös ranskalaisen kirjailijafilosofin Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa tulevaksi, koontaa, jossa kävelevät ainakin Rimbaud, raivon vallassa, sekä idolini Rousseau ja Nietzsche, haaveillen ja ajatellen; Kant kuulemma käveli kotikaupunkinsa läpi joka päivä - aina tismalleen samalla kellonlyömällä. (No niinhän se autokoulu-Kontkanenkin aamuisin kun lyskan aidan takaa lukiopoikina Kirkkokadun menoa ja meininkiä silmät sikkurassa silmäilimme - ukko kun oli portin ohittanut, soi kello.)
Kai se posti vielä kulkee ja tuo, vaikkei aina tiedä miltä laatikolta sitä etsisi.

Eilisen myräkän jälkeen parempi vähäksi aikaa rauhoittua ja kuljeskella enemmän sibeliusmaisesti luonnosta - pää kipeänä? - nauttien. Keppi kädessä, vilsa päässä arvokkaasti kävellen.

Aika myrä olikin eilen edetessä.
Menomatkalla Hyytsaareen satoi ja myrskysi; saareen mennessä silta-aukealla oli väkisin viedä veteen, jossa joutsenpari sai kyytiä tuulelta. Saari uhosi, halusi olla nimensä veroinen?
Pientä kaikki.
Tulomatkalla jo mylvi: vesisade muuttui risusateeksi, puiden oksia viskeli tielle. Ennen siltaa tien tukki mänty, joka oli juuri rötkähtänyt koivun päälle, kaatanut senkin. Sillan jälkeen kurvikoivu, juoksuun lähtömerkki mistä portille asti on tapana pyrähtää, lojui pitkin pituuttaan varvikossa. Muutama suoranpätkä, sekin missä karhun joskus tapasimme, oli säästynyt piiskaukselta, mutta jo Matin mökkiä ennen järven selältä syöksynyt puhuri oli rojauttanut senkymmenen petäjää juurimultineen maahan; on siinä mahtanut tanner tömistä. Ja kaiken huipuksi päätehakkuulta säästynyt ikikuusi mökin risteyksen jälkeen tukki tien kokonaan.

Olipa pihasauna poikaa uitetuille koirille!

Kesä meillä siis. Kirsikat, päärynät, luumut, omenapuut kukkivat; timotkin jo päitään nostavat. I-ha-nasti.
Pian kaikki rauhoittuu taas.
Tulisi vaan tuo kirja niin näkisi kuka viisaista tyylillämme liikkuu.

Reikäenkeli

Kritiikin Uutisten kesänumero tulla tupsahti arvokkaan jäykkänä - jo ulkomuodoltaan; siinä ei sivu rypisty postinkuljetuksessa niin kuin Seiskassa ja sanomalehdissä.
Kunnioittaen siihen tarttuu MaalaisKriitikko, MK, joka ei punaviinivuorikuplassa elä, vaikka tuosta niinkin voisi väärin päätellä. Jalat toki tukevasti ilmassa muuten.

Nyökytellen lukee MK pääkirjoituksen, jossa Marissa Mehr laittaa taiteilijaväen tajuamaan - jalat maahan - miten vähäinen on taiteilijaväen määrä koko Suomen populaatiossa:

•  "Tuntuu jopa hieman koomiselta, että prosentuaalisesti pieni osa leimaa muun Suomen joksikin itselleen vieraaksi kun totuus on päinvastainen."
• "Me emme äänestäneet ensisijassa  maaseudulle hyvinvointia."

Miksi sitten odottaa että maaseutuväki olisi äänestänyt kulttuuri- sekä muita suurkaupungin arvoja.

Muuten hyvä, mutta MK:n nyrkki- sekä perstuntuma on, että taiteilijaväestä liki puolet asuisi muualla kuin Suomen ainoassa kaupungissa; äänekkäimmät ja näkyvimmät siellä kyllä asuvat.

Mutta samapa tuo, sillä uusi opetus- ja kulttuuriministeri Grahn-Laasonen vasta eilisaamuna kertoi MTV:ssä taiteen ja kulttuurin olleen etusijalla hänen arvovalinnoissaan hallitusohjelmaa laadittaessa. Ei ainakaan tilanne siis huonommaksi voi mennä.

Sitten kun MK Nevanlinnan oli lukenut ja muutamia muita ohittanut (toistaiseksi), yritti Koitelaa ymmärtää, mutta kun ymmärtämisessä löi sutia lopullisesti galleria-kohdassa 'taiteilijan työn kehittymiseen liittyviä kuratoraalisia tai diskursiivisia asioita ne eivät pysty tarjoamaan', meinasi jäädä paras ja herättävin kirjoitus lukematta:

Reikäenkeli lensi läpi ajan

Uskonnollinen taidekiista loi modernia Suomea 

Arja Anderssonin kirjoitus Kauko Räsäsen patsaasta, joka aiheutti uskonnollisen taidekiistan 1960-luvun alussa, jo ennen Salaman Juhannustansseja.
Andersson laittaa aktuellin syötin: vrt. imaamien ja jyrkästi uskovien kuviin suhtautuminen tällä haavaa.

Räsäsen Reikäenkeli/Särkynyt enkeli-patsas on nykyisin nähtävissä Lauritsalan kirkon mailla, kun se ensin on ollut yksityishenkilön haudalla ja haudankaivajan järkytyksen takia siirretty kirkkoherran myötävaikutuksella syrjään, löydetty joskus lehtikasojen alta ja kannettu riemusaatossa kaupungin halki jälleen ihmisten näkyville - uudelleen varastoon piilotettavaksi, kunnes kauppala osti sen ja sijoitti modernin Lauritsalan kirkon viereen.

Kauko Räsänen "Reikäenkeli"
http://willimiehenjaljilla.blogspot.fi/2012/08/reikaenkeli.html

PS
Seuraavan kerran kutostietä ajaessaan ei MK:n välieteppi olekaan ABC Viipurinportti vaan Lauritsalan kirkko ja sen kuve.

Almanakka - kesäkuu

Eevan toukokuut 

Herkän yo-juhlan jälkeen, kun luontokin hennoimmillaan ja mies heiveröisimmillään, näemmä:

Sitä tässä iässä on jo tietävinään ettei tiedä mitään.

Saa mennä vuosikymmeniä, kulua ja kuluttaa, hinkata ja hangata. Eivät vaan tiedon portit aukene. 

Metafyysisiä tarkoitan, tietennii.

Kyllähän näitä muita tietoja on muisti täynnä - ja lisää löydettävissä tietokirjoista, kartoista ja googleista.

Ihmisen sisimmän etsinnässä ei muita apuneuvoja ole kuin kaunokirjallisuus - haparointiahan sekin on. Mutta aarre verraton, silti.

Mites Eeva elämän näkee?

On taas aika tutkailla Eeva Kilven ajatuksia - kesäkuiset tunnot elämästä vuosien varrelta, noita Kuolinsiivous-kokoelmaan koottuja.

• 1.6. Sunnuntai klo 13.33. Me elämme keskellä mysteeriä eikä se selity meille. Ja miten ikävä mahtaisikaan olla, jos jonakin päivänä ymmärtäisimme tämän kaiken. 2003 - Eeva 75 v
• 12.6. Luonto ei tarvitse mitään muuta kuin että se jätetään rauhaan. 1985 - Eeva 57 v
• 14.6. Perjantai. Metsässä. Täällä ei soi puhelin, ei häiritse posti, eivät sanomalehdet. Ei tarvitse mennä kauppaan. Ja ennen kaikkea: ei tarvitse puhua. Miten hirvittävää ajan, voimien ja ajatusten haaskausta on puhuminen. 1985 - 57 v
• 15.6. Lauantai. Ihmisten pitäisi olla hiljaa yhdessä, niin he ehtisivät kiintyä toisiinsa. 1996 - 68 v
• 17.6. Maanantai. Koirani Napsu karkasi tänä aamuna aamiaisen syötyään. Huusin ja huusin. Se tuli vasta kun "oma oikku antoi", niin kuin äiti sanoo. --- Sairaana minua ei piristä mikään. Terveenä en mitään piristystä edes tarvitse. --- Ei riitä, että luontoa rakastaa. Sitä pitää myös kunnioittaa. 1985 - 57 v
• 17.6. Sunnuntai klo 12.56. Vielä enemmän kuin kiintymys meitä sitoo elämään ja läheisiimme huoli.  Huoli jota kannamme heistä. 2001 - 73 v
• 21.6. Juhannusaatto, perjantai klo 22.40. Kun on huolia, ei ole ahdistunut. On huolissaan. Ahdistunut: siis ei huolia. --- --- Oi miten valmis kuolemaan minä olenkaan ja se valmius on joka hetki läsnä minussa. Niin kuin siivota, minä haluaisin muuttaa maailman ennen kuolemaani. Mutta molempia jaksaa enää hillitysti, verkalleen. 1985 - 57 v

Eeva Kilpi syntyi 18. helmikuuta 1928 Hiitolassa. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Imatran yhteiskoulusta 1946 ja aloitti samana vuonna opinnot Helsingin yliopistossa. Vuonna 1953 hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja on toiminut vuodesta 1959 vapaana kirjailijana. Kilpi on ollut Suomen PEN-klubin puheenjohtajana vuosina 1970–75 ja Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa vuosina 1971–73.
Hän asuu Espoossa.

 heinäkuu