sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Naispiispa maalitauluna

nykytermein maalitettuna



1988 maaliskuussa 
liperit kiedottiin ensimmäisen kerran naisten kaulaan. 
Muistan sen siitäkin kun meillä kävi heti toukokuussa Marjatta Mäkinen kastamassa kultaisen aikaansaannoksemme seurakunnan jäseneksi ja jättämässä Herran haltuun. 

2010 syyskuussa 
yleni nainen piispaksi asti kun Irja Askola vihittiin Helsingin hiippakunnan ko. virkaan.

2021 huhtikuussa 
luen kirjaa, jossa Helsingin naispiispa kekkulehtii pienessä punaviinimaistissa vähän siellä sun täällä, jopa sukkasillaan vähissä vaatteissa puistossa talvipakkasella kun ulko-ovi on jysähtänyt kiinni kesken kaiken. Eipä silti, pieni murhe moinen sen kaiken loanheiton rinnalla, mikä on tullut osaksi ensimmäisen naispiispan elämää.

Romaanin naispiispa ei kuitenkaan ole Irja Askola, koska tämä naispiispa on valittu virkaansa jo 1990-luvulla ennen kuin oikeasti naispiispoja oli olemassakaan ja sitä paitsi tämä piispa siunasi tasavallan presidentin hautaan, ja oikeastihan tasavallan presidentti Mauno Koiviston siunasi eläkkeelle jo siirtynyt Eero Huovinen eikä Irja Askola. Eikä ainakaan tämä uusin, Mari Leppänen.


Romaani jota luen on pastori Risto Oikarisen kirjoittama Piispa, joka fiktioi Suomen ensimmäisen jumalattoman naispiispan elinpäivää Ruttopuiston reunalla sijaitsevassa Piispalassa.
 
Vuorokauden aikana ennättää tapahtua kamalia kuvitelmia. 
Myös poskettomia asioita. Niin että huvittaa, naurattaa ja itkettää niin piispaa kuin lukijaakin. Kiukuttaakin - etenkin naispiispaa miespappien kaljurottamaisuus.

"Kun minut oli vihitty piispaksi, valinnastani hermostuneet merkittävät kirkonmiehet manipuloivat ja mobilisoivat hihhuleita kimppuuni supisemalla niiden piireissä, että olin lapsettomana ja miehettömänä naisena Raamatun vastainen pervertikko, joka houkutteli viattomia lampaita helvettiin."

Piispa - Otava 2021

Kirjavinkeissä


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti