Maalaiselämää

Einoa ja Mailista, Leinoa ja Janatuista

Kun puut on pilkottu ja timot on maahan kasvamaan ripoteltu eli niitä Kulmunin perunantaimia istutettu, on aika heittäytyä seljällensä upottaviin uniin, vaan niihin päästäkseen ja unikuvia selatakseen on tovi aikaa lueskella.
Ja mikä on lueskellessa kun kaksikin kunnon kirjaa on käden ulottuvilla. Kumpikin täynnä entiaikaista maalaiselämää, toinen totista totta, toinen hassuudella höystettyä.

Otetaanpa mallit ensin toisesta:

"Lehmät tarvitsivat myös osansa, ne piti lypsää ja ruokkia aamuin illoin. Sitten maito piti jäähdyttää, vieläpä ennen meijeriauton tuloa. Ja maitoastiat piti pestä huolella. Siitä työstä ei voinut luistaa, jos mieli, ettei postilaatikkoon ilmestynyt häpeällistä punaista lappua meijerin leimalla varustettuna."

Ja sitten toisesta:

" - Mahtaisiko tuo juoda viinaa?
Se kysymys oli pian ratkaistu. Kumottiin Nallelle ryyppy kurkkuun, ja heti kun oli saanut sen irvistäen nielaistuksi, hän pisti kielensä ulos ja pyysi lisää.
- Katsos veitikkaa! nauroivat herrat. Kyllä se nyt riittää sinulle täksi kertaa.
Nalle oli koko kevään ja kesän asemaherran luona.
Pian ei häntä varten tarvittu enää mitään vitjoja eikä kytkyeitä. Hän oppi ymmärtämään nimensä ja hyppäämään polvelle ja antamaan leikitellä kanssaan. Silloin hän tiesi saavansa maitoa, hunajaa ja sokeria."

Jälkimmäinen palanen on itseään Eino Leinoa ja hänen Vappu Tuomiojan ikihyväksi ihastuttaneesta realisminomaisesta Mesikämmen-satukirjastaan vuodelta 1914. Tai no jaa: Vappu kokikin sen päinvastoin, järkyttyi ainiaaksi.

Ensimmäinen lainaus on tuoreesta Mailis Janatuisen kirjasta Katso minuun pienehen, Perussanoma 2020, johon minä olen ensituntumalta ihastumassa ikihyväksi: 50-luvun nostalgiaa kirjoittajan omakohtaisista lapsuuden kokemuksista, peloista ja iloista maalaiselämän valoissa ja varjoissa.
Niukkaa ja turvallista se silloin oli.
Muistan minäkin tuonkaltaisen lapsuuden samalta vuosikymmeneltä pyykinpesuineen kun 'talvella "akkojen" oli mentävä pakkasessa järven jäälle huuhtomaan pyykkiä avannossa'. Ja entä ne kesytetyt elättioravat ja -linnut!

Siinä missä Eino loruilee ja laskettelee luikuria, on Mailis-tyttösellä totuudellisempaa ihmettelemistä - vaikkapa velipojan harakka, jonka isä oli tuonut metsästä kotiin:

"Sitä syötettiin ja lihotettiin koko perheen voimin. Kerran harakka tukehtui rusinaan, jonka joku sille antoi. Voiko tämä muisto olla totta? Voiko harakka tukehtua rusinaan? Tällaisena minä joka tapauksessa sen kuoleman muistan."

Muistelmista tulee inhimillisempi kun välillä ei muistakaan satavarmasti.

KIRJA-ARVOSTELUT