Parnasso lasipöydällä

- Toinnii! sanoin itelleni kun ensin olin katsonut lasisen pöydän pinnalle, jonka alta pilkotteli lehden kannessa jonkun ulsteriukon naama. Tuota ennen olin jo sanonut kummastellen: - Minkähän takia tuo joulunalus Parnasso 6-7/19 on tuone unohtunu?

Kolmen asian takia, joista tärkein Anna-Liisa Ahokumpu: (s. 1984) on taivalkoskelaistaustainen vuoden 2018 esikoiskirjailija.
Oli jäänyt lukematta. Otsikosta huolimatta:

IIJOKI-SARJA JA TODEN ESTETIIKKA

Sanoisinko, jotta tuommoinen on anteeksiantamaton unohdus.

Photo: Marek Sabogal

Anna-Liisa on häpeillyt kun Kalle on jäänyt lukematta, vaikka Päätalopäivien aikoihin kesäisin oli nähnyt lukijoiden hurmoksen ja kiintymyksen sarjaan ja sen henkilöihin. Ja senkin että moni ei muuhun kaunokirjallisuuteen koske ollenkaan. 

No niinhän se kertoi koulumme talkkari-Jokekin jotta veli-Erkki oli samanlainen: ahmimalla ahmi Iijoen - eikä sitten mitään muuta.

Nauroi lähipiiri Ahokummulle, hörähteli vallan ja empi hän itsekin toimeen tarttuessaan.

Vaan kuulkaas:

"Jo ensimmäisen osan, Huonemiehen pojan, jälkeen tiesin, että lukisin sarjan loppuun. Tuntui kuin olisin hengittänyt pitkästä aikaa raikasta ilmaa."

Se oli menoa, jota kesti 20 kuukautta.

Semmoista se on, lukemisen juhlaa, muttei mitään haipakkata, voin todistaa: Iijoki-sarja kaikki 26 osaa.

"Jokainen vuosi, kuukausi ja sekunti on elämässä merkityksellinen, ei siksi mitä tapahtuu, vaan siksi, että se on pakko elää läpi. Päätalon kerronta tasapäistää ajan", kirjoittaa Ahokumpu.

Ja tarkoittaa tulkintani mukaan tätä:

• KP ei poimi kohokohtia peräperää vaan antaa mitään tapahtumattoman ajan näkyä: jokainen hetki on koettava, huippuhetket saapuvat virran mukana ja sitten katoavat, ja virtaaminen jatkuu, arkinen aherrus.
• Yhdenäkin arvaamatta tuo elämänvirta heittää pärskeen, uittaa perusteellisesti ennalta varoittamatta ihmisen, tuo jos jonkinlaisen onnettomuuden ja vastuksen elämään, ilonkin joskus.
• Ja kun siitä kertoja ei ole etukäteen millään tavoin vihjannut, niin kuin ei elämä kertojalle, tapahtuma tuntuu lukijan luissa ja munaskuissa, tai kuten Ahokumpu kirjoittaa:
• "ne putoavat tyhjästä kuten elämässä yleensä. Tämä aiheuttaa sellaisia järkytyksiä, joita harvoin olen romaaneja lukiessa kokenut, ja muistuttaa hyvin paljon tosielämän onnettomuuskokemuksia."

Kun lukee 20 kuukautta samaa sarjaa, 'vastineeksi saa elää toisen elämän (Kallen) oman elämän rinnalla'. 

Mutta sitten viimeisen sivun, sen 17014. jälkeen, sama harmi ja huokaus kuin meillä kaikilla ajan kanssa sarjan lukeneilla on Anna-Liisallakin edessä: Luopuminen. 

"Luopuminen on jonkinlainen pieni kuolema, enkä ole ihan varma onko olo kuoleman koittaessa luopumisesta tyhjä vai elämästä kylläinen."

Seuraa vieroitusoireita pitkäksi aikaa. No siihenkin lääke: toinen lukukerta. 😌 Niin tein. Helpotti.

KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös