Kuka nyt Nuori Voima -lehteä lukisi

Sormet syyhyssä taas. Kahden luettavan ja maan mainion jutun, Vesander sekä Rantala, jälkeen tärppää kolmas onkeen, tosin tätä vonkaletta en saa pyydystetyksi - karkaa pitkän kesyttelyn jälkeen.
Vaan onhan lohtulause olemassa: yrittänyttä ei laiteta.

Enkä laita vonkalettakaan, sillä paikka jossa se temppunsa teki, oli vaativa, siellä ei amatööri pärjää.

No, kunhan sadattelen - omaa tyhmyyttä.

FB

Eli luen taas lehteä: Nuori Voima nro 4/2018 ja sieltä Maaria Ylikankaan tekemää rinnakkaista kirja-arvostelua kahdesta runokirjasta: Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä anteeksi ja Hanna Storm: kutsun itseni kylään.
Ruotsalaisen kirja on sekä tekijän että asennekustantamo Pesän esikoisteos. Hanna Stormin Aviadorin kustantama kirjahan on minulle läpituttu, Ruotsalaisen tuntematon.

Hävettää. Nyt hävettää.
Minäkin olen käsitellyt tuota toista kirjaa, pitänyt pukinsorkassani onkivapaa ja yrittänyt nostaa saalista pataan, noin niin kuin kuvaannollisesti ilmaisten, eli ryhtynyt runonruodintaan.

Stormin kirjaa olen arvioinut kahdessa paikkaa eli tällä potalla kuin myös tuolla Kirjavinkeissä.
Ja nyt kun niitä vertaa varsinaisen runoasiantuntijan analyysiin niin olisi parempi minulle, jos myllynkivi ripustetta minu kaula ja upotetta Orivette! Noinhan unkarilainen ope meitä uhkaili, kun emme korpikoulun keskikoulussa millään ilveellä meinanneet saada jäämään pahkaan maantietotunnilla, jotta jokin Bern tai jokin on merkittävä rautateiden risteyspaikka Euroopassa.

No, on minulla asiantuntemuksena sentään yhden kokonaisen lukiovuoden uhraaminen kaupunginkirjaston hyllyille nro 82.

Ylikangas aloittaa arvostelun:

"Joskus ennen modernismin epähenkilökohtaista käännettä ajateltiin, että runous on minän puhetta tunteistaan ja paikastaan. Tämä sai osakseen perusteltua kritiikkiä, joka trivialisoi minän. Nyt kuitenkin sukupuolta, etnistä alkuperää ja seksuaalisuutta tutkiva identiteettiajattelu vie runoutta juuri tuohon suuntaan. Se on minän puhetta toisille, samastuville minuuksille."

Minä onneton aloitan samasta runoteoksesta näin:

"Lähdetääs pilkille! Kairataas reikiä! Katsotaas onko syönnillään ja mitä sieltä nousee, saadaanko saaliiksi peräti soppatarpeet.

Semmoista se on runokirjan luenta, varsinkin näiden modernimpien, loppusoinnuttomien, kokeilevien. Ikinä ei tiedä mitä sieltä tulee, monesti mielenkiintoisia vonkaleita, monesti pelkkiä kiiskiä."

Ylikangas lopettaa arvostelun:

" --- kutsun itseni kylään puolestaan lähtee vapauden, kiinteytyvän olemisen tielle jonkinlaisen intiimin suhteen, kosketuksen kautta, ja päätyy hapuilevaan ja kevyeen irtonaisuuteen.

Tila, jossa ei alvariinsa tarvitsisi puhua vain itsestään, syntyy molempien kirjojen loppuun. Nähdäpä vielä tämän vapauden synnyttämiä säkeitä." 

Entä minä onneton turkishaalareissani:

"Runoilija, kirjallisuustieteen tohtori Hanna, nyt siis pilkkireissun jälkeen sinuksi jo tullut, sanoo olevansa kiinnostunut puhekielestä ja kirjoitetun runon ja äänen suhteesta sekä minä-muodosta. Kyllä sen näkee ja kuuleekin ja tuntee. Ja mikä mukavinta: niin olen minäkin.

Kuten vihjattu jo yllä: kyllä tässä soppatarpeet ovat – ja soppa syntyi."

Mitä me opimme:
Ei pitäisi mennä sorkkimaan, onkimaan liian isoille vesille!
Tai sitten lohdullisemmin:
Muistaa se Tarkan muistutus: "Uskottavan arvostelutoiminnan ainoa perusta on oma lukukokemus - ja sen rehellinen välittäminen lukijoille."
Ellei peräti ohjaaja Pölöstä vääntäen: "Elokuva runo on tunnetta. Ja se on juuri näin."

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös