Eeppinen teatteri - Suurta Taidetta

XII  soutamaton varvi - paikallaan päivän jökötämme Vexalassa

blogipotun klo 9.14
Kuuntelulla kun Aimo ja Köpi esittävät dialogia kannolle.
Tämä ihmetys, blogipotun juttu eeppisestä teatterista, paistuu valmiiksi, näin reaaliajassa etenemme, yritän pysyä ajan tasalla ja ymmärtää kuinka teatteria olisi tehtävä ettei siitä tulisi aristoteelista draamaa. Vaan: elävää eeppistä teatteria - itsenäistä Taidetta, siis.

Poitsut ovat pienessä sievässä, ks. ed. miksi, joten sen piikkiin ohikorvien menevä laitettakoon.

Köpi on itse Brecht ja Aimo myöhäisbrehctiläinen opetuslapsi Erwin Srittmatter.
Melkoisen oppitunnin soutajat taas antavatkin.
On siinä mukana pysymistä, sen verran sisäsiittoista tavaraa tarjoilevat; näyttelijä jos olisin imisin kaiken sisuksiini ja oppia ottaisin. Vaan kun vain katsoja olen, suorastaan pelästyn että uskaltaakohan sitä noihin kesäteattereihin ollenkaan astua: näkee vain samaa elämää toistona mitä elää! Ja se, toisto, ei ole teatterin tarkoitus.

Kas kas.
Teatteri taidetta ollakseen
ei saa toistaa elämää todetakseen niin kuin draamallisen teatterin katsoja näytelmäesityksen jälkeen toteaa: - Juuri noin, tuolta minustakin tuntuu ---Tuon ihmisen tuska järkyttää minua --- hänellä ei ole keinoa päästä siitä tuskastaan pois --- Tämä on suurta taidetta: kaikki on itsestään selvää. --- Itkin itkevien kanssa, nauroin nauravien kanssa;
vaan
sen on oltava sellaista niin kuin eeppisen teatterin katsoja esityksen jälkeen toteaa: - Tuota en olisi tullut ajatelleeksi. --- Ei noin saa tehdä. --- Tuo on saatava loppumaan. --- Tuon ihmisen tuska järkyttää minua --- koska hänellä olisi keinot päästä siitä --- Tämä oli suurta taidetta: mikään ei ollut itsestään selvää. --- Nauroin itkeville, itkin nauraville.

Summa summarum: "Näyttelijä leikitelköön roolihahmoillaan artistisuuttaan kehitellen sen sijaan, että murhaisi itsensä rituaalisesti illasta toiseen hukuttautumalla jonkun fiktiivisen surkimuksen kuviteltujen tunteiden pohjamutiin."

blogipotun klo 9.48
Näyttelijän eeppisessä teatterissa on ehdottomasti pyrittävä erottautumaan niin että hän on näkyvissä tapahtuman ja katsojan välissä.

- Niin kuin Joensuun kaupunginteatterin Luolamiehessä Olli-Kalle Heimo? kysyn ja vastaan: - Juuri niin.

klo 10.02
Jäbädäbäduu-otsikolla19.4.2013 näyn kirjoittaneeni Kauppalehdessä Luolamiehestä. Siinäpä sitten miettimistä, kumman tyylin mukaan homma hoidettiin: aristoteelisen vai eeppisen. Esitys oli joka tapauksessa paneutunutta.

klo 10.11
On tämä tosiaankin vallan mainio mies tämä Juha Hurme: tragikoominen humoristi! Sloganiksi ottakoon: Hurme vailla verta.
Nytkin, kaiken viisaudenjaon jälkeen, jatkaa ketomusta ylväitä päästelevistä soutajista, Köpistä, välittömästi näin brutaalisti/banaalisti:
"Hän nousi seisomaan, käveli männyn taakse kuselle ja alkoi puheensa jo pissatessaan. - Hyvät naiset ja herrat. Arvoisa teatterin ystävät ja teatterin tekijät ..."

klo 10.20
Ei heistä enää soutajiksi - vaikka mene ja tiedä! - olisi, vaikka tyyntä olisi, vaan onneksi on myrsky ja soutaminen mahdotonta. Kalasatamassa Växalassa, Brännskata fisk och fräsk lukee mainoskyltissä, on hyvä viettää siestaa ja valmistautua myrskyn jälkeiseen elämään, so. poutasäähän ja - oopperaan.

Harmi kun joudumme jättämään tärkeän teatteritermin, gestus, määrittelemättä
klon ollessa 10.27.

 

prologi

1 – 2 – 3 – 4 – 5 – 6 – 7 – 8 – 9 – 10 – 11- 12 – 13 – (13b) - 14 – 15 – 16 – 17 – 18 – 19 - 20