Ai että kun nautin

'Sinä sieluni arin'

Volter & Hilja XV

ed. XIV

Mieli otsikkoon sijoitta vielä tuo kaiken tunnelman tuhoava sana: Minä. Häveliäisyyssyistä pysyköön täällä alempana.
Mutta ihan oikeasti aivan pyörryksissä edelleen olen Volterin & Hiljan kirjeenvaihdon kanssa:
Mikä tunteiden tuuli!
Lämmin, hellä, niin ja tuo pahuksen epävarmuus siinä - sotkemassa? vai tai täydentämässä?

On tullut toinen syksy, ovat palanneet tahoiltaan Helsinkiin, ja jo niin pitkällä ovat, että pian on aika asettua yhteen asumaan. Volter ehdottaa Albertinkatu 17:ää (ei tainnut sattua pääte kohdalleen? vaan nyt ei jouda tarkistamaankaan, kun on uppouduttava itse asiaan ja nautittava aidoista tunteista mukana eläen!), jonne, ei vielä, Hilja sitten pian, kohta, perässä kuvatekstin mukaan muuttaakin.

Tilanne on silti tosi hankala: Hiljan vanhemmat eivät suvaitse parin pariutumista, mutta kaikesta huolimatta niin on tapahtuva, koska luonto niin on määrännyt. (pahuksen vanhemmat! aina ne...)

Volter Wolf! Minä rakastan sinua - ja minä olen jättänyt itseni rakkauteeni! päättää Hilja kirjeensä,
ja
Volter kuittaa:

"Olen elänyt elämäni pyhimmät ja puhtaimmat hetket sinua katsoen ja sinua ajatellen ja sinun kuvaasi ja oloasi sieluuni kätkien; mitä silloin on tapahtunut, se on jäänyt sieluni aarteeksi, joka ei siitä häivy ja josta on lempeä, värjyvä hohde levittäyvä jokaiselle hiljaiselle elämäni hetkelle."

Voi veljet - ja pelkkää kirjeilyä, realismia! - eikä mitään kaunokirjallista kirjallisuutta hienohelmoille!

Yhtään ei haittaa kun katson ulos missä holotna vallitsee, urpon myöhästynyt vilu puistelee puita ja ohikulkijoita kevätpäivän hämäryydessä, sateen pieksussa, ja palaan taas kirjaa kertaamaan, päiviä laskien (reilut puoli vuotta) joita tämän kirjekirjan kimpussa olen viettänyt samalla huokaellen:

- Enää vähän päälle sata sivua jäljellä! Pitäisiköhän hidastaa tahtia ...