Jo yksi sana kiduttaa

Volter & Hilja XIII

ed. XII

Kun ihminen ruopii sieluaan niin tuntuuhan se toisestakin joka raapimista seuraa.

Kääntäjä kääntää, teosta suomentaa, sielu sumeana, voimat kuluneina, uupuneena. On juhannus 1906 Kustavissa. Perhe, Volter veljineen ja vanhempineen on koolla. Hilja kaukana kaukana Porissa kännykän kantamattomissa: "Minä kadotan sinut, ell'en saa sinua nähdä ja tuntea."

Tässä lapiolla maankääntötyötä harrastaessa yllättyy että sanankääntäminen on vielä enemmän voimille käypää. Ihanpa huvittaa, miksei tämänmoinen kääntäjän tuska ole käväissyt mielessä ennen: Volter kääntää Frenssenin Hilligenleinia eikä haluaisi että hiljamainen Heinke kihlautuu tohtorin kanssa. Vaan minkäs teet, käännettävä on niin kuin kirjoitettu on. Ei siihen suomentaja voi pukinsorkkaansa laittaa!

Se se nyt vielä puuttuisi!

Ei jaksa lähteä, niin on sipissä, Volter kirkkomatkalle kyläläisten kanssa soutamaan, vaikka mieli kaipaisi virkistymistä. Kävely rannalle porukalla virkistäisi, soutamispuuhasta puhumattakaan ja sitten kirkkoistuminen.
Ei se se jumala tai saarna uskonnotonta, tai siis opetetun kaltaista uskonnotonta, kirkkoon aja, vaan kaiken touhun jälkeen se kun 'jää silmillään lepäämään ulos ikkunaan, jonne näkyy huojuva koivunlatva, ja sen takana palanen sinistä syvää taivasta, lepuuttuu mieli niin kummallisesti siinä katsellessa. ei koskaan luista ajatukseni niin kevyesti ja pehmyesti, kuin siinä pengin kulmassa istuessa'.

Penginpä pengin.

Olemme Kirkolle-romaanin ytimessä.



Puolella sivulla kirjettä selvittää Volter kirkkomatkan Hiljalleen,
sen josta me saamme nauttia
puolentuhannen sivun verran tässä Kilven jalostuneimmassa kirjahelmessä.


MUTTA: sanat painavat kirjoittavaa miestä, jopa niin tuskallisen paljon, ettei niistä heruisi enää yhtäkään joukkoon  astuessa:

 'melkein kiduttaa pakoittaa itseäni sanomaan joku sana toiselle, tai kuulla joku hiukankaan äänekkäämpi sana...'.

Ettäs tuntuu tutulta!
Lienee opettaja-aikoina ääneen lausuttu sanavarasto tullut tarkkaan kalutuksi ja käytetyksi - kun niin viimeisen päälle sisäistää Volterin tuskan.

Mutta siis asiaan: Volter elää keskikesäänsä Kustavissa ja Hilja-rakas Porissa, eikä millään voisi, ainakaan Volter, erossa olla. Nähdä pitäisi ennen syksyn kohtaamista, ettei vierastuttaisi viime kesän tapaan.

"Kirjoita, jos osaat, minulle pian! Rakas Hilja, oi, kun näkisin sinun sydämeesi!"