Herkkä hetki

Matkustaa pääkaupunkiin ja parin tunnin päästä takaisin, reilun kellonympärireissu.
Semmoista yhtäsoittoa.
Rattoisastihan se tuttujen seurassa, eipä silti. Vaan kuitenkin koko ajan  mielessä että mitenhän se. Joko käsi, jalka edes liikkuisi vähän ja ennen kaikkea mikä mieli. Ihmistenilmoille kun työntää päänsä niin tietysti pitää sattua kaikenlaista: Aukeaako puomi varmasti jos painaa napista, ja mihin koloon lippu jotta saa auton pois maan alta. Eihän tuo vaan aja kylkeen. - On se Vilhonkatu ihan tuossa Kansallisteatterin vieressä. Täytyy olla. Tuo on Ateneum. Rautatieasemalla näytillä jos jonkinlaista kansan kerrostumaa ja kaiken maailman huutajia. - Holde perkele! Kyllönenkin vaeltamassa joukon jatkona, ihan tavallisena kuolevaisena, täysistuntoon kaputellee reppu selässä. Stubbi ei taida näitä linjoja liiemmin kulutella.
Sitten kun on raitiovaunulla, sen maksun kanssa taas vähän niin ja näin, ajettu perille, pudotettu taskusta silmälasit lopullisesti jonnekin tungokseen, mäelle kävelty, ihasteltu keltavuokkoja rinteessä ja hiottu kahdessakymmenessä asteessa vaikka on vasta huhtikuu, painutaan kaaren alta sisäpihalle, missä muutama pyörätuolilainen ottamassa aurinkoa ja ambulanssi ensimmäisen oven kohdilla valmiudessa ampaisuun. Pitkä on rakennus. Jos tässä jo ensimmäinen kuva räpättäisiin; pääoven kautta ei sen takia tarvitse kiertää, sisään voi oikaista ambulanssin takaa koska koodi tiedetään.
Hissi on sen verran tilava jotta sänky mahtuu milloin kuljettaa täytyy.

Ovea oven vieressä, hyvä jos käytävän alkupäähän näkee, vaan kun oikaisimme niin olemme kohdilla melkein, pari ovea ja ensimmäinen ovi auki eteiseen, oikean puoleisen ovilasin takaa näkyy mies puolittain koholla istuva potilas, joka happimaskissa lukee lehteä. Se on väärä ovi, emme me sinne, vaan toisen oven taakse, siellä kyljellään näkyy makailevan tutunnäköinen harmaahapsi, selkä ovelle päin.
On siitä aikaa, viime näkemästä, viime kesänä vietettiin lämpimiä päiviä monet viikot siellä mistä nyt on tultu, puolenpäivän matkan päästä.
Koputetaan turhaan, ei kuule, ei käänny. Havahtuu kun kierretään vuode. Hämmästyy, suuresti, kun aukaisee silmänsä. Kauan ollaan hiljaa, kun ei sana kulje.

Ojentaa kättä, sitä terveempää ja alkaa ilahtuneena siunailla: - No voi mitä mitä ihmettä ...
Vaikea siihen on sanoa senkummempia ensihätään.
Ennen kuin kotvan kuluttua, kun puristeltu on.

Paljon paremmin täällä voidaan mitä kuviteltu on.
 Ja päivä päivältä paremmin, näemmä:

- Tää on miun tuleva vaimo, esittelee huoneeseen astuvan hoitajan. - No niinkö pitkällä sitä jo ollaan, naurahtaa hoitaja kuitiksi.
Huumorikin velipojalla jo mukana.

Saattaa pian vaikka kävelläkin, kuukaudenpäiväthän siitä vasta.