Taiteilijasielu -

serkku, laskettiin lauantain viileässä iltapäivässä maan poveen

Eivät kaikki sulaudu noin vain meidän muiden muurahaisahertajien joukkoon. Kun pitäisi sopeutua toisten muottiin ja toisten tavoille. Kun olisi niin paljon luotavaa, sitä kaikkea mitä mielikuvitus syöttää lakkaamatta.

Syntyy ristiriitoja, joiden kätkemiseen ei haluja saati voimia ole.

Valitsee sitten omanlaisensa elämän, elämisen, jota muut eivät ymmärrä, eivät haluakaan. Parempi silloin vetäytyä omiin ympyröihin, pois muista - toisista, niin erilaisista. Yksinäisyyteen, omaan menoon. Istumaan vaikka isän luoman taiteen pariin, isän tytöllensä muotoilemalle tuolille. Kivipatiolle tulen ääreen.

Onnekseen lopulta kaksin, kun vihdoin on löytynyt elämälle kaveri.

Silti ei se helppoa ole, eikä ollut.

Nyt talven sulettua kevääseen, kesän puhjetessa, kaikki on ohi.

Kärsimykset kärsitty, pois juotu. Lähdetty. Tuhkaksi poltettu, maaksi muututtu, koteloon suljettu.

Helpotuksen huokaus ja kohahdus kuultavissa hiekan rapistessa, lopulta peittäessä valkoisen uurnan.

Yksi ihmiselämä on taas ohi.

Eikä siinä haudan partaalla harvalukuinen saattoväki muuta voi, kuin toivoa lepoa ja rauhaa - vihdoinkin.

Siinä kaikki. Koko elämä.