Onni Eläkeläinen alkaa palata tajuihinsa ja tähän maanantaipäivään kahden viikon olympiakoomastaan. Oikeastaan se tapahtui eilen illalla kuuden hujakoilla. TV:n ääressäpä tietenkin. Tuon sontaluukuksikin sanotun. Oli kulunut pyöreä kellonympräys hetkestä, jolloin hän aamulla asettui silmät sirrillään telkun ääreen Kepa Niskasen kolmenkympin lumipyryhiihtokärsimystä siunailemaan - Voi herranen aika, voi herranenaika... - ja sen ohessa Leijonien finaalitaistelua Venäjän karhun kellistämiseksi; tällä kertaa Venäjä ei peitellyt hyökkäysaikeitaan, kuten toisessa laajemmassa sotakontekstissa politiikan puolella. Lätkässä kävi paremmin kuin oikeassa sodassa.
Pois se Onnistamme, että hän noin laajakatseisesti katsoo tai ajatelee maailman vääryyksiä hankiensa keskellä lumeen hukkumaisillaan. Ei Onnimme millään muotoa halua urheilun superkuluttajana puuttua maailmanpolitiikkaan, vaan Onni on ihan Iivona. Hän pitäytyy pelkkään urheiluun, mutta siihenkin omasta näkökulmastaan: tunnetilat, eivät tulokset, edellä.
Urheilutapahtuma on draamaa vailla vertaa, aniharvoin tylsä.
Onnille tärkeintä on urheilijoiden tunnetilojen luotaaminen: miltähän tuosta tuntuu nyt, miltähän on tuntunut ja miltä tuntuu pian. Mitä kasvot näyttävät, mitä olemus, mitä kielii keho. Miten purkautuu pettymys? Miltä maistuu voitto? Miltä tappio? Miten purkautuu ilo?
Nimenomaan välitön ilo. Ilon hetki, vilpitön riemumieli. Ja mitä noita hetken momentum-nimityksiä onkaan.
Ja eilen illalla kuuden kantturoilla, kuten sanottu jo, Onnimme sen kohtasi ja koki: ilon ylimmillään. Ja siitä tuo potun otsikkokin kertoo.
Moni saattaa luulla että asia liittyy viimeisen päivän olympiaurheiluun ja Kepaan tahi lätkä-äijien kovankuoren itkuiseen murenemiseen.
Ei liity.
Tuo huipentuma, ilonpurkaus tapahtui vaatimattomasti Kuopiossa ei Pekingissä, vaatimattomasti sisähallin SM-kisoissa ei prameissa olympialaisissa Kiinassa.
Lällällää! koko rahakkaille kisoille. Pienikin voi olla kaunista - ja on.
Ei että Onnista tuntui hienolta hetkeltä todistaa, miten ylittyi 190 senttiä, ja nähdä ylittäjän ilo ja riemu riman jäätyä keikkumaan kannattimilleen. Koskaan aikaisemmin pitkän uran aikana se ei ollut sinne jäänyt.
Sini Lällä, vain 168-senttisellä varrellaan, oli hypännyt enkat, elämänsä hypyn. Ja sai palkinnoksi kokea sanoinkuvaamattoman ilonhetken. Ohikiitävän.
Viis mestaruudesta siinä ohessa.
omat KIRJA-ARVOSTELUT
Kirjavinkeissä
-4°C 10+9+8 km 601 km/€ 97 h
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti