Viimeinen matkalaukku

Mitäpä veli enää matkalaukullaan tekisi, kun on lopettanut tämän maallisen matkan jo ajat ammoin ja perille päässyt, eikä takaisin tulemista.

Aitan vintille oli kapsäkki nostettu silloin myöhempiä aikoja odottamaan. Nyt lähtöpölyn laskeuduttua, ajan riennettyä, koitti avaamisen aika.

Laskin laukun alas. Puhalsin pölyt. Kuljetin sen varoen verannalle. Liekutin kuin lasta komsiossa: viimeinen konkreettinen kosketus veljeen vaati hellyyttä. Pakkokin oli laukku syliin ottaa, koska kantokahva repsotti irti ja kannen toisen reunan ruostunut lukko oli murtunut auki.

Painavalta tuntui kantamus. Painoa lisäsi kantajan haikea mieli; viimeisen kerran veljeä vietiin - on siinä oma tärinänsä, siinä tarinassa.

On on - vaikka nyt miten olisi aikaa jo kulunut.

Äidin kortti Kižin-saarelta päällimmäisenä.

Henkilökohtaista. Henkilökohtaista. Henkilökohtaista. Kahden välistä. Meille kuulumatonta.

Pinoan papereita:

a) poltettavaan pinoon,

b) paperikeräyksen pinoon,

c) säilytettävään pinoon,

d) yleiseen pinoon, jota voi levittää vaikka julki:

Yhteisenä julki-ilona tuo keväinen Jyväskylä-maraton; nuo syksyiset Pääkaupunki-juoksut; HCM; ylinnä tämä kuningasten kuningas: Nykin Marathon; spesiaalina Myrskylässä Lassen -hölkkä, johon kahvia juova pääministeri Holkerikin osallistui sekä muuan Yifter, joka jakoi nimmareita auton raollaan olevasta sivuikkunasta.

Yleensä minä tulin maaliin vähän ennen.

Tässä elämänjuoksussa veti velipoika pitemmän korren.

Vaan mitäs näistä enää: tuleen vaan kapsäkki ja mennyt elämä ja yhteiset matkat!

On se. On se rajua leikkiä tämä elämä - lopulta.

Vai mitä?