Ai että!
Tuossa se vasta istui särmäsilmä, ja minä tässä. Juuri ja juuri pää käsinojan takaa näkyvissä ja paljaat varpaat edessä. Kolmas kerta tai neljäs oli juuri päättynyt, kun tytöntynkä taas katsoi päin ja sanoa soperteli: "Ukki, katotaanko kellan ulpo ja tulpo." "No katotaan."
Ja kun katottiin, ja kun pikkunen kävelevä robotti tulla kolisteli oven raosta ruudulle se alko höpöttää kavaluuksiaan ja kamaluuksiaan niin että taas oli pikkusen katsojan käännyttävä tuolilla toisin päin jottei näkisi kun robotti uhkasi panevansa hyrskymyrskyn ja ranttaliksi kaikin tavoin: "HAKKELUSTA! Minä teen teistä HAKKE-lusta ... minä tee ..." Se kaatoi sotki ja kaatoi kaikki paikat ja palikat, kunnes - se hidastui ja hidastui. Kompastui. Kaatua romahti nokilleen.
Tässä ja nyt: Pikkunen neitikatsoja kääntyy tuolissa oikein päin ja alkaa helpotus ja selitys:
"... pattelit loppu ... titten tulee poika ja tanoo pattelit loppu ..."
Että tuntui luissa ja munaskuissa kun katseli ja kuunteli neitosen helpotuksen huokausta ja selittelyä ja silmien välkettä, ja voi miten kotoisalta isosta ja pienestä katsojasta tuntuikaan, kun isä ilmestyi kynnykselle ja silmäsi Urpon ja Turpon sotkulattiaa ja siunaili, jotta vastahan hän siivosi ja sama sotku taas!
Vaan ei sitä isää muu auttanut, kuin imuri käteen ja sotkut kuntoon, ja nallet siirtyivät hyllylle Urpo Turpon kainaloon vai oliko se toisin päin; turvaystäviä joka tapauksessa toisilleen hellinä.
Ja sitten kuului taas nojatuolin uumenista:
"Katotaanko vielä uuvvelleen."
"Miks?"
"... te kun itän paijatta lakentaa talon."
Ja katottiin, ehottomasti. Ja mustan lampun kohalla pienempi kahtoja, se tytöntynkä, osotti pienellä sormellaan taaksepäin ja sano jotta "tamanlainen lamppu tuolla ..."
Ei noita hetkiä koe kirjoista ei televisioista yhtä aitoina millään. Noita rupatteluhetkiä, meinaan.
E-Ei!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti