Kouluun, kouluun

29.7. (pe)

Kuin lauantai.
Väsynyt ruumis ja saunominen. Sataa, vaikka säätiedotus lupasi poutaa ja yli +20C. Ihmiset ovat erehtyväisiä.

Tämä päivä on ollut omituinen: mieliala on hyppinyt iloisuudesta maansamyyneen synkkyyteen ja takaisin tyytyväisyyteen.
Filosofialla on merkitystä, se opettaa asioiden tärkeysjärjestystä, muistuttaa ettei mitään lopullista pahaa olekaan. Vaikka yhteiskunta yrittää ampua sinut säpäleiksi, mitään lopullista pahaa ei olekaan, semmoista mikä voisi vahingoittaa sinun sisimpäsi.
Hullu yhteiskunta, hullun yhteiskunnan sorto voimatonta yksilöä kyllä osaa riepottaa ja tehdä yksilön elämästä lenkan, kivuliaan, raskaan, yrittää haavoittaa, muttei kykene nujertamaan sisintä, jos yksilön oma arvojärjestys on kunnossa.
Minun pelastukseni tätä pommitusta vastaan on pako mielikuvitukseen ja sitä kautta sisäiseen rauhaan, pommittakoot!

Yhteiskunta, kouluviranomaiset ovat päättäneet kuormittaa minut työllä vakipaikan maksuna. Työtä enemmän kuin juhta kantaa jaksaa.

Ensi talvi olisi muodostunut minulle siedettäväksi jopa miellyttäväksi, jos ei koulutoimenjohto olisi tieten tahtoen työntänyt kapuloita rattaisiin. Koulu, johon talveksi menen, on toiminut tähän saakka kolmiopettajaisena, mutta, kas, ensi talvena ei olekaan kuin kaksi, vaikka kaikki lait sallisivat kolmannenkin opettajan, joudun tekemään kahden työt yhden palkalla. Mikä on ammattiliitonkanta tähän asiaan? En tiedä. Keneltä kysyisin? En tiedä. Teen työni ja olen hiljaa, olen nöyrä - ja onnettomampi kuin muuten olisin?

Kaiken kivan ohella minulle sälytetään johtajan tehtävät mainitsemattoman pienellä palkalla ja kaiken lisäksi eräiden kierouksien jälkeen joudun toimimaan vielä kunnan ohjaavana opettajana! Voimia vaan, ole hyvä! Onneksi jonkin näköinen sisäinen tyyni sää vallitsee sisimmässäni, mikä estää puhkeamisen, ylistressaantumisen.

Jos yhteiskunta moninaisuudessaan tahtoo, se voi yksilölle tehdä mitä ikinä haluaa: Se voi säätää lain, joka määrää yksilön kaivamaan nenäänsä joka toinen tunti, kävelemään käsillään työpäivän aluksi ja lopuksi - tai mitä muuta mielettömyyttä hyvänsä.
Pakkohan sinun on nuo hommat, jotka määrätty on, tehdä ja suorittaa, mikäli haluat henkesi säilyttää leivällä ja juomalla.
Voi taas kysyä vilpittömästi kuin Job: Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua näin rangaistaan?

Ärsyttää, niin kai pitääkin.

Alla on Anatole Francen Punainen lilja, onneksi jotakin esteettistä vielä löydettävissä tästä ulkoisesta todellisuudesta, ulkoisen todellisuuden tyrmästä.

Kumma kyllä ja kaikesta huolimatta minun on hyvä hengittää.
Tänään minut hierottiin toisen kerran. Oman maailmani hyvyyksiin kuuluu urheilu ja siitäkin minä tänään sain osani, nyt yhteiskunnan tarjoamana: TV näytti tunnin Suomen mestaruuskilpailua yleisurheilussa; on se kaunista katseltavaa!

Sadekin lakkasi. 

Jos kirjoittaisin kaksi kirjaa, joista toinen kertoisi onnellisuuden lähteistä ja toinen onnettomuuksien lähteistä, tulisi onnellisuudesta viidenkymmenen sivun mittainen ja onnettomuudesta viidensadan.
Ei sen takia, etteikö molempia olisi yhtä paljon, vaan sen takia, että onnellisuudesta ei viitsisi kirjoittaa, koska onnellisuuden aiheuttajia ei viitsisi analysoida sen tarkemmin, nehän kuuluvat ilman muuta elämään, niitä ei huomaakaan. Sen sijaan onnettomuuksissa on aina jotakin elämään kuulumatonta, poikkeavaa elämän täyteläisyydestä, esteitä raivatessa kiukun vuodatukset ovat pitkiä ja perusteellisia. Onnellisuus vaan on. Onnettomuutta analysoi, koska haluaa sen poistaa ja raivata lopullisesti tieltään, hävittää, murskata se kokonaan, kuopata, haudata.
Onnellisuus on kesän tyyni järvi, onnettomuus järven myrskyävä pinta. Ja tyrskyävästä pinnasta, muotoaan muuttavasta - vellovasta pinnasta on aina enemmän kerrottavaa.

__________

KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös