ka. 6,75

Ilmoitettakoon: Kalle saatiin 635 sivun ja kahden vuoden opiskelun jälkeen pois tekusta rakennusmestarina, huolimatta rätinkipään vajavuudesta sekä monesta muustakin vastamäestä: siitäkin Manne-veljen taposta. Keskiarvo otsikossa, luokan 7,24.

Alle seiskan ka. ei hurraita ansaitse, mutta lohtuna on todistusten jakajan ja monen muunkin kokeneemman puhe: todistuksilla ei taloja rakenneta - korkeintaan auttaa ensimmäisen työpaikan saamisessa.

Rintamamiestontin Päätalot lunastivat omaksi, vaikka maksuaikaa olisi ollut 10 vuotta.

"Minä en usko asiassa, joka haiskahtaakaa armeijalle, ennen kuin paperi on lakkarissa ..."

Luotto valtion lupauksiin meni jo sodan aikana kun vuoden sijasta joutui viisi vuotta pysymään pakolla armeijan leivissä ja sotisovassa.

Iteltäni ei luotto näköjään ennättänyt mennä vielä ensimmäisen kuukauden aikana armeijassa alokkaana, vaikka koettelikin, villiä ja vapaata ylioppilasta, ihan samalla tavoin kuin koulukaveriakin. Ainakin äiteelle piti kirjoittaa siihen malliin:

Keskiviikko  Ilolla -70

HEI ÄET

 

TULI KUUKAUSI = 4 VIIKKOA TÄÄLLÄ RINTAMALLA TÄYTEEN; KUKAAN EI OUK PÄÄSSYK SUNNUNTAILOMALLE. KOLMELLA ON MEIDÄN TUVAN POJISTA OLLUT ILTALOMA. TIUKASSA OVAT.

2. JOULUKUUUTA ON VALA: SEN JÄLKEEN ALKAA LOMAT PYÖRIÄ JOKA TOINEN VIIKONLOPPU JA ILTALOMAT (2-3) JOKA VIIKKO. PÄÄSEN MINÄ SITÄ ENNEN ILTALOMILLE; KÄYNPÄHÄN VAIKKA JOENSUUSSA HILKKA-TÄTIN LUONA. IHMEEN HYVIN AIKA MENEE, KUN OLISI ENEMMÄN VAPAATA.

RUOKAKIN ON KOHTUULLISTA. VOI JOS SAIS SYÖDÄ RUISLEIPÄÄ. EI OLE SAANUT KUIN KOTONA. EILEN MARSSIA JUPITETTIIN LÄHES 20 KM REPPU TÄYNNÄ TÖRKYÄ JA KIVÄÄRI OLALLA. TUNTU PAINAVAN LOPULTA.
TÄNÄ PÄIVÄNÄ KÄVIMME JOENSUUSSA UIMASSA. KUORMA-AUTON LAVALLA KÖRÖTELTIIN. ENPÄ OLE AUTON KYYDISSÄ OLLUTKAAN, VIIMEKSI KUUKAUSI TAKAPERIN. JALOILLA, JALOILLA POJAT! KUNTO NOUSEE ETTÄ HUMISEE.

ROKOTUKSIA ON NAKUTELLEET VIISI KIPALETTA. YKS' TEKI KIPIJÄTÄ. ILTASELLA RUOKAILUN JÄLKEEN JÄÄ PARI TUNTIA VAPAATA. MENEE SOTKUSSA KAHVIA LITKIESSÄ JA KORONAA PELAILLESSA. NÄKYY TUOTA RAHOOKIN MENEVÄN. ET TARVITSE PALJOA LAITELLA. MINKÄ NYT JOSKUS KIMPPI.

ONKO TULLUT SIITÄ SÄHKÖLÄMMITYKSESTÄ LASKUJA?

Vai että oikein Ilolla!
= feikkiä feikkiä!

Mutta nyt lähdetään Kallen mukana reissuun, ollaan Reissutyössä 666 sivun verran, josko pomon paikka vielä lankeaisi. Vaan kiirekös tuo kun kirvesmiehenä tienaa enemmän kuin aloittelevana pomona.

Potra

Eipä tuosta ole harmia ollut, iloa pelkkää. Ja kuinkas sattuikaan silloin: kaiken ilon ja onnenhuuman keskellä juuri tänä päivänä selkä oli niin kipeä jottei kärsinyt pahemmin kumarrella.
Mutta eipähän sitä ensimmäisenä päivänä olisi saanut liioin kotiin kannella.
Katsoa sai, muttei koskea. Sitä.
Sen tekijää kyllä kaikin.
Vähemmästäkin ihminen sekoaa - mitä nyt jos ei tällaisesta! Siis silloin.
Vaan kun se selkä, tai oikeastaan se myötäauttoi autuaallisessa sekavuudessa.

Oli. Oli se päivä.
Uudelleen piti pöyhiä umpeentampattu hiekkakasa kukkuraksi autohöpöstelyyn.

Nyt ajaa jo oikeaa autoa ja asioita.
Edessä kuulemma öljynvaihto.

Lupasimme lahjaksi maksaa koko autohuollon.

Kirjeitä jos jostakin

" Kohottakoon nämä rivinpätkät henkistä kuntoa ja maanpuolustustahtoa."

- opp. rip Kontioranta

Lapsuuden ystävyys on pysyvää. Se ei hevin näy murenevan; sitä ei pane halla, ei pakkanen eikä lyö rakehet.
Onpa jännä lukea kirjeitä sieltä jostain, aikojen takaa!

Kyllä me jonkinlaisia humaanikkoja lienemme olleet jo lukionuorukaisina; kummallekin töyhtöhyypälle taisi armeija olla jonkinlainen shokki.
Raakalaismaista meininkiä, tai jotain.

Tarpeellinen herätys elämän untuvikoille.

On tapeltava melkeinpä verissä päin, jos mieli palasen leipää, pötyä pöytään kantaa aikanaan läheisimmillemme. Selvitäksemme noiden repolaisten vaaninnalta.

Taisimme osaltamme onnistua, koska pystymme näin vuosien jälkeen kuittaamaan armeija-aikaisen kirjekuoren päällisen Kiyosuken tankamietteen:

Kukaties elän

 vielä niin kauan että
 alan kaivaten,
 leppoisasti muistella
 tätä murheeni aikaa.

Ei nyt kaivaten, sentään, mutta leppoisasti muistellen kuitenkin - ja muitakin murheiden päiviä kuin metsäläisaikojen.

Niin on käynyt, päässyt käymään.

On niin kaunis kirkas lämmin huomen tullut, oikea onkijuhannus.
Aikaa leppoisasti muistella,
lukea ullakonpiirongin kätköistä löytynyttä kirjenivaskaa - sieltä jostakin, silloin jollonkin.

"Jokunen 4 km painettiin pusikossa. Pimeintä oli kun leiripaikalla oltiin. Sitten otettiin lapiot esiin ja alettiin kaivaa kaivaa kaivaa kaivaa kaivaa...etc ... Kaivettiin yö kaivettiin päivä. 2 t. sai nukkua keskellä yötä. Ja sitten me kaivettiin. klo 15.00 k:viikkona oli möyrimiset möyritty. "Syötiin" ja "levättiin(?)" Ja kun ilta saapui mustin harsoin, me pojat syöksyimme rensselit seljässä kankaalle. Hyökättiin koko yö ...."

Juhannussiivo

Tänään on juhannussiivouksen päivä. Nurkat nuohotaan ja pihlajanoksilla aitta, sauna, talon seinähirret katot hapsutaan.
Muurauskauhat laastit nurkan taakse kyörätään.
Matot tampataan. Pölyt pyyhitään.

Hiki naamalta myös.

Tulikohan kaikki mainituksi? Touhu tarkoin kuvatuksi?

No kyllä noilla mielleyhtymillä jokainen pääsee juhannussiivon tunnelmaan.
Hop hop hommiin siitä!

                         

Hidastunutta toimintaahan tuo toki nykyisin, miltei teoriaa, ja vetkuttelua: ite meinaan ainakin vielä ennen moista ryllinkiä, päästä itseäni parempaan seuraan, syventyä hetkeksi Gaudeamuksen Estetiikan klassikoihin!
Ilmestynyt vastikään osa II, jatkoksi I:een. So. Platonista Tolstoihin jatko-osa Modernista Postmoderniin.

Eiköhän noilla eväillä ala jo matot tamppaantua, pää tuulettua.

Juhannusta teille, ystäville - kalleille!

Opettajanpelko

"Olisivatkohan minua siviilielämässä edeltä käsin kauhistuttaneet mitkään muut kaksi asiaa yhtä paljon, kuin penskana lähteä pyytämään kunnan piirimieheltä jauholappua ja nyt teknillisessä koulussa mennä kemian tunnille."  - Pyynikin rinteessä

Pääpiru istui tuolla luokan edessä: opettaja Kajovaara, joka jatkuvalla pirullisella nälvinnällä, halveerasi ja nokerteli oppilaita. Koko ajan jylläsi pelko taululle joutumisesta, silmätikuksi.
Siinä sodan pelot ja taistelutantereiden tuimat taistelut tuntuivat mitättömiltä! Etenkin Kallesta, viiden vuoden sodankävijästä.

Kemiat eivä ns. kohdanneet -40-luvun aikaihmisten koulussa.

Samanlaista pelkoa tunsi moni meistä vielä -60-luvulla, istuessamme poikalyskan ruotsintunnilla lukiossa semmoisen pienenlännän naisenpätkän pitäessä kuria vastaavin menetelmin.
Ruotsi kyllä lopulta opittiin, mutta ikuinen kammo jäi koko lyseonhenkeä kohtaan, jota moni kuitenkin on jaksanut myöhemmin, vaikka silmät ummessa, ylistää.
Lyseonhengetär
Elli näet ilmestyi turhan usein kuin tyhjästä kateederille tuimailmeisenä - ja aloitti opetuksensa henkilökohtaisuuksiin käyvällä railakkaalla feedbackillään, varsinkin koepapereita palauttaessaan, rätinänsä:

"Sieltä maalta teidän suvusta näitä riittää, ja aina on tullut laiskoja ja tyhmiä yksilöitä tänne kaupunkiin ja lyseoon ..."

Ei puhettakaan että olisimme pullikoineet vastaan taikka jotakin puolustukseksemme ähkineet siinä serkun kanssa peräkkäin istuessamme; eipä tullut mieleen hauskuuttaa mieltänsä edes Mitäs läksit, kikkeliskokkelis! -huumorilla punaisina pälyillessämme.

Siitä oli huumorit kaukana kuin Kallella kemian tunnilla ja monella muullakin tunnilla.

Ja eikähän nyt sentään koko suku ihan tyhmää sakkia ollut: opesetä Ollikin oli suorittanut keskikoulun melkein säädetyssä viidessä vuodessa tässä samassa koulussa. Ja edennyt jopa niin pitkälle - lyskankin ansiosta - että oli ajautunut Helsinkiin Kansallisoopperan balettikouluun, johon tosin oli alkumetreillä jo lankiintunut ja lopettanut opettajanpelossa, sillä sen ajan joriopettaja GG oli alkanut lähennellä, eikä sedällä ollut semmoisia taipumuksia.

Jotta on sitä koulukiusaamista aina ollut, painopiste on vain heilahdellut.
Ja kyllä Kallekin vitosrivineen selvisi rimaa hipoen toiselle eli viimeiselle luokalle Tampereen Teknillisessä oppilaitoksessa.
Noitumaan toki pisti:

"Mulle kuvaannosta  jääpi nyt vaivanen vitonen totistukseen. - Samate jääpi laskennosta ja mekaniikasta. Niitä ei ole ennää ensi vuonna. Ja kemiasta! Jääpi, jumaliste,
rumasti vitosia päästötodistukseen!"  - Pyynikin rinteessä

Josko toinnii

KAHDESSA PERÄKKÄISESSÄ KERROKSESSA  EI SAA OLLA SAUMAT PÄÄLLEKKÄIN

 

- Muistutan vielä, mikä on limityksessä pienin sallittu tiilen siirto.

  

- Kuinka Päätalo limittäisi ... sanotaan vaikka puolitoista kertaa kahden kiven pilarin. Nimenomaan normaalitiilistä.

Jotkut koiranleuat sanovat että jos lukee Päätalot tarkkaan niin oppii samalla kirvesmieheksi ja muurariksi, rakentamaan talon ja muuraamaan muurattavat, niin pikkutarkkaa muka kerronta on.
Joten
välillä kesken Pyynikin rinnettä on pakko pinkaista pihalle ja kokeilla, josko toinnii noin on:

Rätinkipää ja lummerot

• Elämme vuoden valoisinta aikaa. (ap. ulkona hämärämpää kuin syksyllä)
• Kirkko ei viinanviljelijöitä myötäsukaan silittele. (Kirkolla hurjasti viinaostoksia - arkkipiispan seurueelle vodkaa kello 6.45, Askolalla kosteita lounaita)
• Kavi: - Tässä kulttuuripitoisen keskustelun välissä hehkuttaisin äsken telkkarista tullutta ämeriäkkyläisen tangolaulajatarloppukilpailuehdokkaan hienoa esitystä. (Satu Suhonen putosi jatkosta)

Niin se maailma vaan menee, ei aina käy niin kuin haaveillaan ja niin kuin hyväksi olisi.
Päätalon kohdalla se vasta, jos kenen, tie käy mutkien kautta.

Koska pyhäinen päivä ei säätilaltaan ole suosiollinen auringonottoon, niin laskeskelenpa joutessani päätalolaisten ikiä hetkellä jolloin Manne, Kallen nuorempi veli, tapettiin. Menossa on Iijoki-sarjan 17. osa Pyynikin rinteessä. Kalle on päässyt, kansakoulupohjalta, tekuun rakennusmestariopintoihin, mutta Mannen puukotus heti koulun alettua sotkee opinnot pahanpäiväisesti.

Varsinkin matemaattiset aineet menevät yli ymmärryksen, Kalle kun ei ole perinyt päätalolaisten (Herkon) hyvää rätinkipäätä, vaan putikkalaisten (Riitun) lauluäänen, jolla ei pykmestariopinnoissa pitkälle pötkitä.

Jotenkin kummalta tuntuu kun oikein laskimella laskee, kuinka nuoria Kallen vanhemmat ovat, sittenkin, vaikka Herkon jalat eivät enää kunnolla kanna ja Riitullakin jo omat vaikeutensa työnlaidassa ja varsin lakkasuolla.

Eletään vuotta 1947, syksyä.

• Manne kuollessaan 22 v
• Kalle on vajaat 28 v
• Herkko 58 v
• Riitu 51 v
• Kaarina, nuorin siskoista 10 v
• Martta, vanhin siskoista 24 v

Isä ja äiti, nuoria vielä nykymittapuulla, mutta työn puhki kuluttamia.
Ukkeli, Aukusti Päätalo, rantteellaan, sentään jo 79-vuotias.

Kalle on nämä opiskeluvaikeutensa ja kotiväen selviytymishuolensa kirjoittanut Pyynikin rinteeseen vuonna 1987 eli 68 vuotiaana. Ja niin kuin hän itse kertoi: monta kertaa tympi kirjoittaessa paneutua, uudelleen elää noita raskaita vuosia.
Mutta jokin pakko hommaan ajoi ja hätyytti.

Hyvä kun uhrautui.
Näin meillä on nyt tavallisten yhteiskuntaeläjäin elämän arkipäivän tunnot ja kulissit luettavissa ja koettavissa puolen vuosisadan ajalta Suomen itsenäisyyden alkutaipaleelta.

Kallehan periaatteessa lopettaa Iijoki-sarjansa vuoteen 1958, jolloin hänen ensimmäinen romaaninsa Ihmisiä telineillä ilmestyi. Tuolloin oli Kallen syntymäpäivä 11.11. - ja kun rätinkipäätä vielä kerran verran (1958-1919) hierotaan, niin saadaan esikoiskirjailijan iäksi 39 vuotta.
- On siinä lummero poikineen, huokaisisi Herkkokin.


TÄSTÄ Kalle aloitti

 

Vielä yksi entinen - naisvihaaja August S.

Kolmanneksi hassuksi ukoksi Petomaanin ja Kuikan rinnalle arkistojenkätköistä piti nostamani Pakarisen Esa sekä hänen elämäkertansa Hanuri ja Hattu - Maarit Niiniluoto, WSOY 1980 - mutta niin hassusti sattui käymään, jotta kriitikon kritiikki oli kadonnut teille tietymättömille.
Korvatkoon Esaa vielä vähemmän onnellinen August, Strindberg, Hullun puolustuspuheellaan Hanurin ja hatun, koska ihan hanurista näyttäisi karkaavan ...

Jos Esan välit kolmannen vaimon kanssa pysyivät kohtuullisessa kunnossa, kun Elli ei välittänyt eikä nostanut porua Esan naisissa juoksuista eikä ryyppäämisistä, niin toisin oli Augustin avioliiton laita.

Tämmöistä irtoaa suomalaisen Sirin ja ruotsalaisen Augustin avioliittoasiassa:

 

(otteita Karjalainen 8.4.1979)

 

Pohjolan kuuluisin naisvihaaja, antifeministi viime vuosisadalta, kaataa vaimonsa lokaan ja valuttaa ainakin potullisen herjasanoja ja syytöksiä vaimon yöastiallista vastaan. Ensin tulee avioelämään mustasukkaisuus, sitten syyttely vaimon aviorikkomuksista ja lopulta syyteryöppy tämän lesbosuhteista.

Samantien saa tuomion koko typerä naissukupuoli:

"Haluan myös kehottaa lainlaatijoita tarkoin harkitsemaan mitä seurauksia tulee siitä, että annetaan kansalaisoikeudet puoliapinoille, alemmille seisoville olennoille, sairaille lapsille, sairaille ja hulluille kolmetoista kertaa vuodessa kuukautisten aikaan, täysin hulluille raskauden aikaan ja vastuuttomille muun elämänsä ajan, tiedottomille rikollisille, vaistoiltaan kriminaaleille, tietämättään ilkeille eläimille!"

Niin ja -  kirjailija on tosissaan! Tukena omat kokemukset ja Nietzschen opit.

 

Eipä ihme, että Strindberg kielsi tämän ranskaksi kirjoittamansa hyökkäyspuheen ruotsintamisen, sillä jo Avioelämää (Giftas) -novelleillaan oli kirjailija joutunut oikeuden eteen: jumalanpilkasta syytettynä, perimmäisen syyn oltua kuitenkin "sukuelämän fysiologisiin ja psyykkisiin perusongelmiin puuttuminen", siveettömyys.

 

- Se on kauhea kirja , mutta se on tosi! kuuluu Strindbergin ääni.

Kirjailija on rehellinen itselleen: kertakaikkiaan hän koki noin ja oli pakko, kaiken uhallakin, sanoa mielipiteensä, oma totuutensa, yhden ihmisen näkökulma kahden ihmisen avioliitosta. Se on hänen totuutensa. Se jää hänen totuudekseen, miehen, jota jälkipolvet ovat kuvanneet tunneadjektiiveilla: epävakainen, kiihkeä, hulluutta lähentelevä, ylpeä, kaunainen, yltiöpäinen, hyökkäävä, ärsyttävä, hämäännyttävä, tasapainoton, naiivi, epähienotunteinen, raaka. Ja josta Rafael Koskimies on kirjoittanut, ettei hän säästänyt ketään eikä mitään, itseään vähimmin.

 

Tässäpä keskeytän vuonna 2016: - Tuohan on just kuin Aurinkokuningas Tamminen, Juhani!!!

Mutta lätkätään loppuun vielä palanen kirja-arviosta:

 

Lukijalle jää tuomion langettaminen.

Lukija voi noukata adjektiiviröykkiöstä pari kuvaavinta sanaa ja kerrottujen johtolankojen avulla muodostaa käsityksensä kuohahtelevasta avioliitosta.

Apuna voi myös käyttää persoona-Strindbergin omaa kuvaa valottavista teoksista vaikkapa seuraavia: Palkkapiian poika, Inferno, Avioelämää ja Salatusta päiväkirjasta.





 

huom!

Osataan sitä toisinpäinkin =

ranskalainen lisäys 2022

Entisen jäljillä - Kuikka Koponen

Petomania ennen näyn käsitelleen lehdessä Kuikka Koposen. Jos Petomanin kuittasin lyhyesti, niin Kuikkaa jälistin pitkästi, levikkialueen miehiä kun oli. ***

Kuikka olikin Petomania vaikeampi ja vilkkaampi tapaus: tahtonut millään kiinni saada vikkelää miestä, sen paremmin kuin vallesmannikaan, joka lähti pidättämään rötöstelevää, ihmisiä puijaavaa silmänkääntäjää Abel Koposta (1833-1890).


Kuikka monena
Pekka Tynkkysen mainiota kuvitusta.

Aini Rössin elämäkertakirjaa Kuikka Koponen - konstikas kujeilija - 160 s. Savonlinnan kirjapaino Oy. 1979 - selvittelin lehdessä lukijoille ingresseineen peleineen otsikolla

Kuikka Koponen - Heinäveden ihmemies

Mää hupsu taivaaseen kaikk kaloinesi", murahti muuan eläjä Kuikka Koposelle, joka lattiarakosesta onki komeita ahvenenköriläitä olkipillillä. Tämä Uri Gellerin ja Oliver Hawkin hengenheimolainen ja edeltäjä ihmetytti aikalaisiaan mitä merkillisimmillä tempuilla.


Aini Rössi on koonnut kirjan tästä savolaisesta silmänlumoojasta ja kansanparantajasta. Rössi ennätti jututtaa Kuikan tyttöä Siromildaa vähän ennen tämän kuolemaa 1976. Muuten tiedot lähes sata vuotta sitten kuolleesta Kuikasta ovat monen korvan kautta kulkenutta kuulopuhetta. Kuikan syntymäpaikoilla Varistaipaleen kylässä, Lintulan ja Uuden Valamon luostareiden läheisyydessä, ei ole tallella mitään Kuikasta kertovaa jäämistöä. Ei edes valokuvaa antanut itsestään ottaa tämä poppaukko: aina muutti itsensä ties miksi jottei kuvaan vain joutunut.

Aini Rössi on jakanut kirjansa kahteen osastoon: ensimmäisessä kartoittaa Kuikan elämää ja toisessa kertoo satakunta Kuikan kolttosta.

Kuikka oli kulkumies ja huoleton hulivili, joka toisten tehdessä työtä mieluummin seilaili huoletonna järvenselillä ja kauppapaikoilla. Vaimon kuitenkin otti, muttei pystynyt nälkäistä lapsikatrastaan ruokkimaan, sillä ahvenet joita hän lattian alta onki eivät vatsaa täyttäneet.
Kuikka oli  noita, puoskari ja kansanparantaja.

Itsensä muuttaminen olkikuvoksi tai tukkipölkyksi, hevosen sisään ryömiminen ja kalojen onkiminen lattian läpi olivat Kuikan bravuurinumeroita. Lapsille puhalteli hän hiilistä karamelleja ja karamelleista hiiriä. Ja kuten arvata saattaa: korttipelissä oli pistämätön.
Tappelunujakkaan jouduttuaan saattoi hän pyytää taukoa, että sai irrottaa päänsä kannonnokkaan, sillä kuka sitä nyt ainoata päävärkkiään antoi mäsäksi hakata.
Velkojen takaisinmaksu ei ollut ongelma ei mikään: milloin virsikirjan lehti milloin allakan sivu sai näyttää rahalta ja kelvata maksuvälineeksi. Petetyn velkojan oli turha ilmoittaa poliisille, ei virkavalta Koposta kumminkaan kiinni napannut: kun piti pistää rautoihin Kuikka, hölmistynyt poliisi pistikin rautoihin vallesmannin tai olkipaalin tai kun piti kuljettaa Kuikka käräjille, heitti tämä narun taivaaseen ja kiipesin suoraan ylimmän tuomarin tuomittavaksi.

Sattumalta tilanteisiin ja tapahtumiin tullut ulkopuolinen usein avasi katselijoiden silmät ja paljasti totuuden: ahvenet lastuiksi, käärmeet sukkanauhoiksi ja sen ettei Kuikka suinkaan pöllin sisään ollut ryöminyt vaan makasi muina miehinä pöllin vieressä.

Todet ja tarut Kuikasta ovat yhtä hassuja ja rämäköitä kuin mehevimmät hölmöläisjutut, käyttökelpoista luettavaa. Sieti silmänkääntäjä Koponen kirjaksi kirjoittaa.

 (otteita, Karjalainen 27.1.1980)

Harmittamaan jäi kun en luetellut Kuikan komeanimistä lapsisarjaa, joten tässä kaikki koko komeudessaan - viidennen nimeä ei Kuikka enää ollut antamassa:
1) Luiina Korkodia Jeklobette; 2) Alfred Ilai Optatus; 3) Elnaam Jaebets Jesobeam; 4) Ohlipoobaama Siromilda Noa Neere sekä 5) Juhana Evert. (Virkatodistus/Säämingin kirkkoherranvirasto 1972)
Siinäpä on nimiluetteloa nokko kilpailemaan Kiannon Ilmarin lapsilaumalle.

Pöräytetäänpä entinen - Petomaani Pujol

Heh!

Sopivasti näin Ranskan EM-jalkapallokisojen aikaan löytyi kirjahyllystä isäntämaan monipuolisesta kulttuuripolveilusta tämmöinenkin osoitus: litteä läpyskä, jonka Karjalaisen kulttuuripuolen pomo RituV oli lähettänyt arvosteltavaksi lehteen.
No minähän - elettiin vuotta 1983.
Pyysin että vessapaperirullalle kirjoitus. Toteuttivat.

Ranskalaista pörähtelyä

* Jean Nohain & F. Caradec: Petomaani.
Suom. Satu Laaksonen, Love-kirjat 1983. 99 s.

Tiedämme: ranskalainen laskettelee jo yläpäästänsäkin melkoisia törähdyksiä, ärrän murskajaisia. siten sitten on pyllypuolen laita?
"Alkaisiko hän kutsua itseään nimellä p é t e u r !" Sanakirja sanoo: P é t e u r ... se, jolla on tapana piereskellä, alatyyliä.
Ei, liian brutaalia. Olkoon hän vastedes Petomaani, pierumies; vai olisiko "pöräyttelijä" sopivampi suomennos?

Semmoinen ihme eli Ranskassa vuosina 1857 - 1945, mies, Joseph Pujol, pöksyjensä pohjalta äännähtelijä. Veti ilmaa tai vettä, alta sisään, sitten ulos pidätellen, liverrellen, jyrähdellen, soittoja soitellen. Kansa oli haltioissaan, liput loppuunmyyty. Kuninkaallisiakin pärskähtelemässä salaa aitiossa.

Muistuu mieleen se muuan suomalainen alan taitaja, joka pitkälle osasi soittaa laulua "Honkain keskellää mökkini seisoo", vaan kohdassa ... hoilaarilaarilaa! ... lorahti aina housuihin.

Love-kirjat on näemmä höllännyt tosikkomaista Wuolijoki-Shakespeare -linjaansa tarjoamalla kevyttä kesälukemista, ranskalaista pikanttia paukuttelua. Valitettavasti kirjaa ei voi soittaa.

aito filminpätkä
+
Viivi ja Wagu

Riitasensuon laidalla toisena kesänä

11.6. klo 13.00   Avoimet Kylät, Kyläkävely Riitasensuon
                                     vankileirin alueelle. Opastus Kuokkalan tieltä.
                                    /  Kuonan kylät ry ja Yläkuona - Luotojärvi
                                     kyläyhdistys ry

Kerimäen puukirkolta reilu peninkuorma pohjoiseen.

Sotavanki Mihail Kutsherenko Riitasensuolla syksyllä 1999:

"Totta kai tämä on raskasta, kun kaikki kauheat muistot tulevat takaisin mieleen. Silti olen iloinen, että pystyin palaamaan paikkaan, joka on elämäni käännekohta. Ehkä nyt voin unohtaa asioita."

Me kesällä samalla paikalla 2016:
- Mikäpä meidän ei ole perillä käppäillessä vapaina kansalaisina parinsadan muun kansalaisen kanssa, poutapäiväkin kun on - ainoina vihollisina itikkalaumat.

Silloin kun tämä oli vankileiri, oli kaikki ollut toisin - olitpa ollut vanki tai vankien vartija.

- Tuohon Raatteenahon tupaan ne toivat ensimmäiset sotavangit lokakuussa -42. 60 tupaan ja 40 riiheen. Eessä ankara pakkastalvi.

Oppaamme, veljekset Erkki ja Markku Rask, selvittävät ja joukkohaudalle päästyämme jatkavat:
- Ja tänne haudattiin ajanoloon 98 vankia. Leirin vankiluvun ollessa pahimmillaan neljänsadan, vähän ylikin.

"Eivät ne muuhun hevosta tarvinneet, kun vainajia hautaan viemään.
Sen rekkeen jiäneet vertahrat osottivat. Oisivat voineet ies pestä jälet", muistelee emäntä Aino Rask hevosta hakemaan tulleista vartijoista kirjassa Ihmisiä ja elämää Kerimäellä sotien jälkeen, Kirja-Pakari 2010.

Että tämmöinen vaelluscompostela meillä eilen. 

Raskin talon tanhuville sitten ajanoloon palailtiin, hiljokseen. Kahveille ja makkaroille.
- Eri toista se on nyt ...
me siitä vakuuttelemaan alas järvelle katsetta luodessamme, pullaa mussutellessamme:
- Mikäpä meidän - loppuin lopuksi.

Ensimmäisenä kesänä

muuta



Huonoihoinen Soselo

Otanpa eilisen jatkoksi ja huomisen esipuheeksi seuraavaa:

Soselo

• kirjoitti romanttisia runoja sanomalehtiin
• kiinnostunut kuvataiteista ja näyttelemisestä
• erinomainen laulaja
• hyvin perehtynyt maailmankirjallisuuteen: Hugo, Zola, Maupassant, Balzac, Gogol, Tshehov ...
• taiteellinen monilahjakkuus ja hengenmies

"Hän alleviivasi tiuhaan Dostojevskin teoksen Riivaajat, joka kertoo anarkististen ja vallankumouksellisten aatteiden riivaamista salaliittolaisista."

Tekisi mieli tiedustella, tunnistatteko hänet, mutta armahdanpa ja kerron:
Josif Vissarionovitš Džugašvili.

STALIN siis.

Ovat nuo aika yllättäviä tietoja raakalaisen toisesta puolesta, joita Ahmatova-tutkija Anneli Heliö on koonnut ko. toveriherrasta kirjoitelmaan Anna Ahmatovan ajasta, elämästä ja runoudesta.

Ei vastapuolen saksalais-itävaltalais'taiteilija' ollut läheskään yhtä lahjakas, vaikka ihmissaalis, jos mahdollista, vieläkin runsaslukuisempi, kymmenmiljoonampi oli.

"Nuoruusvuosilta hänelle oli jäänyt ambivalenttinen suhde runoilijoihin, hän vihasi, kadehti ja ihaili heitä."
Niinpä Annakin sai osansa: sai pitää kituen henkensä.

Suvakkikelkassa pysyminen!

Näin maattomana tuntuu jotenkin ulkopuoliselta puhua isänmaasta, ja varsin sopimattomalta puhua maanpuolustamisenhengestä. Stora Enson, UPM:n, ja onko niitä muita metsäyhtiöitä, kanssa ei ole nokikkain istuttu, nimituttuja vaihtelevilta (7,72 - 17,42 eilinen päätös) pörssiarvoiltaan ainoastaan ovat.

Silti vetäisi eilen ko. asian tiimoilta ns. paikan päälle.

Maanpuolustukseen kuuluu ymmärtääkseni myös äidinkielen puolustaminen, joten joukkoon tummaan asettuminen oli puolusteltavissa, ja kielen puolesta puolustettavaa kyllä piisaa, anteeksi, riittää - ja ihmeteltävää. Pukkari on sallittu sana, mutta neekeri kielletty, kasarimusa myös on sallittu mutta mustalais ei, ryssää ei sovi voissa paistaa, mutta neukun voi. Yms. ja jne..
Sananmahti on voimakas. Sana kannattaa omistaa, minkä lehti- ja nyk.nettikeisarit ovat edukseen huomanneet.

Ei oikein tahdo parhaalla tahdollakaan mukana pysyä kiellettyjen ja sallittujen sanojen suvakkikelkassa.

Asemiesiltaan joka tapauksessa marssimme kaupungin kuplahalliin tuhanten joukkoon. Ilman asetta, muttei vailla asennetta.

Ohjelma on luettavissa a.o. ohjelmaluettelosta. 1½ tuntia kelpo ohjelmaa:

ks.  Yllätystapaaminen

Kotona sitten oli aikaa miettiä, mitä illasta käteen jäi - muuta kuin yhteislaulujen sanat.
Päällimmäisenä pyöri iltatilaisuuden kumma nimi, Asemiesilta.
Asemies. Terroristi. Kajahtaapa aggressiiviselta, kolkolta kotoisan aseveljen rinnalla. 

Mutta.

Kuulemma:
Pj:n mukaan, pehmeämmältä kuulostavaa, sanaa aseveli ei suositella käytettäväksi.
Niinpä ilta ei nimeltään voinut olla Aseveli-ilta.

PS
Kannattaa palata suvakkilistojen syntyjuurille yskän ymmärtääkseen:
Lakkautettu lakkautettujen joukossa.

Pitkittää pittää

Ihmisellä pitää aina olla jokin touhu keskeneräisenä, jotta elon jatkuvuus olisi turvattu ja olisi lisämotivaatiota nousta uuteen päivään. Muuten sitä eläisi ns. lopunpäivätunnelmissa.

Kenellä minniilainen rojekti kesken: fyysinen eli henkinen. Puupino tahi kirjapino.
Molempi parempi.

Kolmikymmenvuotista KK-projektia pitkitän ihan uhallani. Hyvästä, välillä pitkäveteisestä, ystävästä ei niin vain raaskisi luopua eikä jäähyväisiä jättää; yhä pihtaan jäljellä olevaa 18 sivun Amerikan kirjallisuuden jämää. Myös Lehtosen Joelin viimeinen, Hyvästijättö Lintukodolle, saa odottaa lopettajaansa.

Mutta Päätalo, onneksi on Kalle, sitä riittää. Mutta yhä ihmetyttää, miten teksti voikin vetää puoleensa magneetin tavoin. Vakaa aikomus oli lukea vuoden alussa Päätalon 26-osainen Iijoki-sarja parissa kuukaudessa uudelleen, veti vesiperän: 16. osa Ratkaisujen aika vasta lopuillaan ja kesäkuu!
Ei minusta ole Väyryseksi!

-Näemmä, lisäisi Rousto-Ville Kallen timpuriksi tekijä.

Hyvä ettei toinen kierros Iijokea nielaise pitemmän ajan kuin ensimmäinen kierros! Ensimmäinen kierros kesti juhannuksesta 2001 jouluun 2004, 3 ja ½ vuoden saavotta.

On se vaan niin sydämeen käyvää ja sanakasta kerrontaa jotta!

Eletään vuotta 1947. Nuori akanmies, 27 vuotta, viidet sotavuodet takana - haavoittumiset, itsemurhayritykset, mielisairaalat, kupat, tippurit koettuina - Taivalkosken savotoilta Tampereen rakennuksilla kirvesmieheksi jo oppinut  kaupunkilaistunut maalaispoika pian rakentamassa rintamamiestaloa tontilleen.

Tavanlukija luulisi, jotta mies on kaikki syntinsä ja kolttosensa sekä sisimpänsä kirjoihinsa kakaissut ja piirtänyt, lestadiolainen äidinperintö ne sinne puristuttanut, vaan ei: vielä jätti muutaman puristuksen kertomatta. Näin kertoo Kallesta tohtoriksi väitellyt Ritva Ylönen:

 - Kyllä Kalle pääasiat kertoi oikein, mutta elämässä oli joitain niin kipeitä asioita, joita hän ei voinut syystä tai toisesta tuoda esille.

Nyt hakemassa työtodistuksia kotikonnuiltaan, kun on pyrkimys teknilliseen kouluun. Rakennusmestariksi.

Onpa kerrankin isä-Herkolla kehumista, vaikka lukuhommista on kysymys:

"Rakennusmestarikouluun pyrkiminen on miehen meininkiä. Ihan toista, kun kirjotella jottai perkeleen lorunovellia ..." 

Iijoki-sarjan eteneminen

Kuoli viimeisenä koulupäivänä

4.6.2016. Tänään on kouluissa lukuvuoden päätöspäivä.

Joskus on syytä kerrata, uusintana muistella.
KL

Joulukalenterin XXII luukku - ANTTI
22.12.2008 - 10:51 | hikkaj |KIRJALLISUUS, JOULUKALENTERI
Antti Kalevi HYRY (20.10.1931 - ) Kuivaniemi

• Alakoulu

Ei parempaa, ei kauniimpaa, ei täsmällisempää, ei turvallisempaa luettavaa ole kuin on Hyryn Antti.

Siinä matossa on aina pyhäpuoli päällipuolin.

Nyt kun kuusijuhlat on pidetty, todistukset jaettu ja lapset laskettu joululomalle, voi ikävän tullen saada heidät Hyryn Alakoulun kautta eteensä, tai ottaa sitten Eeva Joenpellon Rallin.

Antti on kotoisin kirjoittaja päällä maan, aarrearkku. Ja ah mikä namipala, konvehtirasia, onkaan Hyryn Novellit, kaikki novellit yksissä kansissa: Maantieltä hän lähti. Junamatkan kuvaus. Leveitä lautoja.

"Pitkän ajan perästä isä kantoi kuusen pirttiin ja sitoi rautalanganpätkällä orteen riippumaan. Kuusi näytti minusta paljon isommalta. Vasta kun meillä on uusi pirtti, meillekin haetaan sellainen kuusi, että se on lattiasta kattoon, mietin. Kaupassa oli joulukuusenkoristuksia: hopeapaperisuikaleita, onnenpalloja ja kaikkien maiden lippuja. Aune ja Eeva olivat tehneet punaisesta ja muunvärisestä leikkelypaperista rengasketjua."

k. 4.6.2016
Nyt on Antin alakoulu käyty.

 

Toinen suosikeista