Monelta kantilta

Rabelais ja Lehtonen etenevät hitaasti mutta varmasti; teen sekoja ja otan Kallen läpiselailuna messiin niin kyllähän tuhti mikseri syntyy pakkaspäivien lämpimiksi, ratoksi ja opetukseksi, vaikka ulos hangille mieli jo palajaa.

Korvasta syntynyt Gargantua-jätti muistuttaa monin paikoin Peltosta, Juhanin Elmoa ja muita sananmittaisia. Gargantuassa kieli vain on vieläkin liioittelevampaa, karkeampaa ja brutaalimpaa,
katsokaas vaikka,
kuinka vihollisen hyökkäyksen estää Gargantuan tamman ulostus: se 'sai aikaan tulvan, joka ulottui aina seitsemän peninkulman päähän; ja kaikki kusi virtasi Vède'in kahluupaikkaa kohden ja teki virran niin vuolaaksi, että vihollisjoukko hukkui suuresti  kauhuissaan lukuunottamatta niitä, joiden onnistui paeta vasemmalla puolen kohoaville kukkuloille'.

Siinä kansan kieli ja karnevalismi, burleskius riemuvoittavat. Tykkää ken haluaa, pähkähulluudesta.

Lehtonen näyttää  Raben kielestä pitäneen, Lintukodossakin hän lainaa pätkän Rabelais' lta: rakkaat juopot ja kihdinsyömät.
Saunomme Joelin kanssa, kun muurahaisetkin on saatu häädettyä lavoilta pois, oikein kutkulleen.
Otamme tiiranpoikasen elätiksi, tai yritämme ottaa, kuoleehan se jo alkuunsa kananmunan ruskuaiseen.
Ja parempi niin, sillä itsekkäästi sen kirjailija itselleen otti, rosvosi sen: "Ikäväni vuoksi, itseni tähden!"

Ansaituksi kokee tiirojen koston, parjauksen ja pommituksen pesäpaikan ohi soutaessamme:
- Koettavat minut "kokkeloida" niin kuin olen ansainnut.  Niiden äänessä kuulen valituksen ja kirouksen.

Soutaa ja lauseskelee. Siitäpä pääsee kirjailija taas vihjaamaan omaa äidittömyyttään, sen Heikaraisen Karoliinan menettelyä.  Emon rakkaus  - 'sekin saattaa olla suuri harhaluulo, useammin kuin väitetään', 'ei ole aina ihmispoikasen laita toisin'.