Syksyinen sää sieraimissa

Lukeminen saa olla, silloin kun on aika valmistautua tulevaan. Häthätää muutama sivu Jarkko Ruutua mahtuu viikon iltoihin sekä yhden kokonaisen kirjan nielaiseminen: Hoviseppää Varsovasta.
Viikkomoinen kulahtanut risusavotassa, moottorisaha ja kassara kädessä.

Naapuri kai näki, kalvenneesta naamasta, että tuo mies tarvitsee happea ja raitista ilmaa, ennen kuin sassaroi, ja tarjosi hakkuun jäljet raivattavaksi. Mikäs kun on väkevä vaimo rinnalla, käyhän se meiltä! Sen mukavampaa hommapaikkaa olekaan kuin metsän humina yllä ja kosteahko syksyinen sää sieraimissa. Siinä henki kulkee ja hiki lämmittää.
Harmi vain että moottorisaha on välillä käynnistettävä, eikä sen pärinä korvia hivele.

Mutta on siinä taikansa sivistyksen ulottumattomissa olla, milloin kourassa kassara milloin katse kadonnutta kassaraa etsimässä: - Ootko nähny minne kehnoon sen panin?

Enää puuttuu Mats-metsämiehen piste iin päälle: kannonnokassa sateen tihkussa nautittu  nuotiotulessa lämmitetty hernerokka ja lusikan pyyhkiminen housunlahkeeseen.

Vaan nyt on pihamaa täynnä puuta jos risuakin - ja mieli auvo.

Mahtaapa olla melkoinen vastakohta nousna viikon istuma Svenska Teaternissa: oo Mamma Mia!

 

Pankin-Ainokin jo lähti

Leikkikaverini lähti.
No ei me enää viimeiseen viiteenkymmeneen vuoteen leikitty. Vaikka takuulla Aino vielä satavuotiaanakin olisi kumartunut lattialle pöydän alle kauppaleikkejämme leikkimään, sen verran leikkiverinen ja iloinen lintu hän koko elämänsä ajan oli.

- Mitä sitä suotta suremaan kun ilojakin elämä tarjoaa!
Niin se Aino ajatteli, varmaan. Ja nauraa kiekautti päälle.

Oli elinvoimaa, oli tiedonhalua, oli liikunnanhalua, ja oli ennen kaikkea seuranhalua - ken Ainon seurassa pitkästyi niin melkoinen tosikko piti olla. Aikamoinen verovirkailija!

Tyttöpäänä eli ja tyttöpäänä sadankahden vuoden iässä pani pyörän parkkiin ja lähti. Pankin-Aino. Kaikkine iloineen.
Mitäpä kuolemaa suremaan, kun ilon jätti elämään meihin.

Antaa pappi-Joukon puhua, juhlallisemmin puhuu ja runoilee syvemmin kuin leikkikaveri tässä.

TÄHYSTÄJÄTYTÖT
(omistettu omalle äidille Tampereella ja Aino Hirvoselle Rääkkylässä)

 

Missä ovat ne kirkot ja kirkontornit, jonne te nuoret neidot kiipesitte?
Voi, niitä on kaikkialla, korkeita tähystyskattoja joka puolella.
Te kiipesitte vaikka yösydännä talven viimassa
jotta saitte pelastaa yhdenkin ihmisen.

Te nuoret tytöt, te tähtisilmät!
Teidän nimi oli Aino ja Annikki, Anna ja Marjatta -
teidän korvistanne oli korutkin viety
sotateollisuuden tarpeisiin,
mutta te kuuntelitte, ja te kuulitte kaiken.

Tuonne kirkonmäelle te juoksitte ja tornin portaat kolisivat.
Suntio huusi: ”Älkää teloko itseänne, älkää niitä lankkuja tiputtako!
Kiivetkää varovasti – mutta nopeasti!”

Ja te tähtisilmät kiipesitte, kellotapulin luukut avattiin.
Ette tähystäneet tähtiä te kirkassilmät,
nykytytöt katsovat ja odottavat romantiikkaa tähdistä,
te katsoitte, tarkasti katsoitte ja kuuntelitte
tuleeko tähtien välistä kauhea pommikone.

Moni teistä tähystäjätytöistä on Taivaan Isän luona
ja katselee rauhan rantaa, mutta joku teistä,
tähystäjistä, tulee vielä kirkon penkkiin
sen korkean kiipeilytapulin alle,
nyt ilman pelkoa, ja te huokaatte:
Varjelkaa lapset elämää,
katsokaa lastenlapset niin kauas kuin silmä kantaa,
mutta varjelkaa elämää,
Taivaan Isä meitä kaikkia rakastaa.

    Jouko Lehtonen

Maisemanvaihtajia Pujolla*

Tasamaan tallaaminen jos kyllästyttää, on vaihdettava maisemaa.
Kiivettävä ylemmä.

Sama kuulas ilma, raikas sää täälläkin, missä niin Minna Canth, Juhani Aho, Oskar Merikanto kuin Järnefeltit ovat aikoinaan kansallismaiseman kanssa tuttavuutta hieroneet ja anturoillaan astelleet. Eikä maiseman arvo lie tärvääntymässä yhdestä vähemmän kunniallisesta Potunpitäjästä, joka joukonjatkoksi nyt perässä pisteli.

Sama pahulainen se täälläkin silmiä kivisti ja aristeli mikä Punkaharjullakin aina: asfaltti. Vaan voi sen välttää kun alas päin aikoessa huomaa mutkittelevan kinttupolun.

Ja on se päällynen hyväksyttävä, sillä onhan se siisti, lipposille kuraton, ja hyväksyyhän ihan mielellään Potullaistuja nuo hyppyrimäetkin viisin kappalein, vaikka mitä noita enää harrastajia koko maasta löytyy: alle sata hyppääjää joka tapauksessa - kertyy siinä hökötyksille hintaa.
Uljasta se silti on, älyttömän uhkarohkeaa kun paikan päältä katsoo eikä television turvin; ymmärtää paremmin senkin eikä ihmeenä pidä jos Mattiakin juotattaa ja laulatuttaa vielä vuosien jälkeen.

Sattuipa niinkin ajankohtaisesti, että osui myös toinen maisemanvaihtaja paikalle.
Siinä alkuasfaltilla tuli vastaan tennarit läpsyen haletti päällä ja käsilaukku olalla: oltiin varmoja että kaupungille laskeutuu asioitaan toimittamaan. Vaan eipä. Hetikohta ohitti meidät, ei ollutkaan jatkanut matkaa liikennevalojen yli vaan oli kääntynyt takaisin mäkeen - mennä paineli niin että helmat maata pyyhkivät.

Eikä kauaakaan kulunut niin jo huohotti taas alaspäin.

 

- Lenkillä se on, totesimme kunnioittaen. - Todennäkösesti niitä uusia pakolaisia.

Sen verran pelokkaaltakin meistä vaikutti.

Luonnonsuojelualuetta keskellä kaupunkia, ihmisiä myös suojeleva - näemmä.
208 ha,
232 m merenpinnasta,
160 m
Kallaved ...Oho! N y t  tuli paljastetuksi paikka, joten pannaan sitten loppuhuipennukseksi ja oikein kuvan kera satusetä Topeliuksen säeylistys vuodelta 1873 *Pujo:

'Täyttä  käsitystä Kuopion kauneudesta ei voi saada ennen kuin on noussut

tuolle kohoavalle harjalle, Pujo-vuorelle,

joka ylöskiipeämisen vaivan palkitsee ihanimmalla näöllä Kallaveden selkien ynnä niiden satojen saarien, luotojen, salmien, lahtien, ruohorantojen, savuavien höyrylaivain ja kaukaa paistavien purjeitten yli.'

 

 

Kieli se varsin valehteleekin

Vaikka aurinko killottaa, nollilla mennään. Kävelemme kuivatusaluetta; pakko pysyä kävelyllä kun polvi renannut parit viikot - parempaan päin kuitenkin. Viikon päästä päästään varmaan jo kunnon hielle.

Kaunis kullankeltainen on viljanleikkuusta jäljelle jäänyt sänki kuivatusalueella.

Tuulta jostain länsiluoteesta, ytimeen pureutuvaa. Ei palele silti koska on nuttua niskassa, vähemmän tosin kuin kumppanilla.
Muutaman sanan vaihdamme, emme tahdo rikkoa luonnonrauhakuplaa ympäriltämme. Mitä nyt joutsenet vähän meluavat. Traktori toisen laidan penkkatiellä hyrrää ja hurisee porkkanalastissa.

- Kylmä ilmavirtaus. Kylymästi tuulee.

- Siula kylmä. Oisit pannu enemmän päälle.

- Ei palele yhtään, emmie sitä sanonu että miula kylmä. Sanoin vain jotta kylymästi tuulee.

Sitä se kieli teetättää.

Nauretaan mimmosia vääriä johtopäätöksiä voi toisen puheesta tehä. Halutessaan. Ja ainakin poliitikot haluavat.
Ei ihme jos poliitikoilla ainainen kiista - ja humalaisilla - jo pelkkien sanojen takia, linjariidoista puhumattakaan. Niistä pakolaisista sun muista kreikoista.

Mutta ne nyt ainakaan eivät kuulu tänne, kuivatusalueen kuulaaseen ilmanalaan - linjariidat ja sanomiset.
Koiran haukku kajahtaa kaukaa. Savu kiekura kohoaa metsänreunalta samasta suunnasta. Hirvimiehillä lie tauon paikka.

Toivo jää

Toivotonta, ankeaa on vienankarjalaisten pakolaisten elämä uudessa maassa Suomessa, vaikka kielikin on sukulaiskielenä ihan ymmärrettävää.
Vaan vieras on vieras, joka uhkaa kantasuomalaisen 'etuja'.

Eletään 1920-luvulla, jolloin Neuvostoliitossa bolsevismi puhdisteli vienankarjalaisten haaveita omasta maasta, ja kuolemaa karkuun tälle puolen rajan vyöryi toistakymmentätuhatta pakolaista.

Ajankohtainen kirja, joka on kirjoitettu ja julkaistu ennen irakilaisten Suomeen ryntäystä, kuin enteeksi ja opastukseksi.
Pohjoisessa ollaan nytkin, askeleen Torniota alempana.

Todelliselle pohjalle, tosin vähän levitetylle ja tiedoksi saatetulle, luo Pentti Lehes Toivo-romaania, jossa väkeä riittää ja jonka päähenkilöksi kohonnee isätön Toivo.

Kohonnee?

Niin, puolivälissä rompsua mennään. Henkilöiden suuresta määrästä ei Amalia-äitinsä kanssa Oulun seudulle siirtynyt Maikkulan pakolaiskoulua käyvä Toivo, Nordbooks 2015, ole vielä sen erityisemmin erottunut kuin kummallinen polsu-Miitrei, miesopettaja Matti Kälviäinen, naisopettaja Toini Tuomela, oppilaat Kalle, Kaisa ja Huoti, lääkäri, tohtori, poliisipäällikkö Pallari jne.

Konflikteja syntyy kun rajan takaa tulijat etsivät työtä henkensä pitimiksi, tekevät halvemmalla kantaväestöä. Amaliakin saa työtä Martinniemen sahalta, missä lakkoillaan - ja rikkurit saavat kuulla kunniansa:

"Nää vienanryssät ovat kaikki vakoilijoita. Polokevat palkkoja ja rikkuroivat. Niitä tulee solokenaan."

Tuntuuko tutulta?

Takakansi ei turhaan puhu toiminnallisesta romaanista.
Hengästyttävä tapahtumavyöry todella!
Väkivaltaa, kuolemaa, kurjuutta. Ripaus orastavaa rakkauttakin.

Tekijä pyrkii henkilöidensä iholle; kaikkitietävä kertoja hallitsee romaania. Vähän pelottaa - näinköhän loppuun saakka kertojan ote lipsumatta pitää?
Toivottavasti. Aihehan on ajankohtainen ja mielenkiintoinen.

Tango pelarg ...

Ensimmäinen pakkasen puoleinen yö takana. Olipa onni että tuli ruukutettua kesän kukkinut ja yhä kukkiva pelargonia pois maasta ja nostettua keittiön pöydäl ...

Lempikin nostaa pallopäätään aamunauvossa.

No mitä MITÄ NYt!?
- Ne jyrää meitin ... Ne JYRÄÄvät. Päälle hyökkääVÄTTEN. Joko ne omonit kimpussa vai mitkä!?

Päälle käyvät.  - Vaimo ota kuva take a photo! Todistusaineistoksi. Pliis ja please!
Hätä! Hätä Hätä Hätä ON! Comoon!

Kohtalon koukku?

Öinen halla palellutti auringonkukkapell ...

No ei tuu  nyt helevettiäkkää tästä talveen asettettautumisen kuvvauk ... KOHTI vyöryvät ...

Kohta rysähtää talo kasaan, akkuna sirpaleiksi ...

- Mitä hittoa te töngätte?

- Sähköyhtiö laittoi kaivanta- ja kytkyhommiin. Ei sitten sähköjä katko ... Ei tuuli puistele puitaoksia linjoille kun maan sisälle johot pannaan.

- Jaa, vai sen poikia. Olokaa hyvä vaan. Oikialla asial ootte. Ja hyvä kun ennen routia ...

Sinne jäi puskiin vaanimaan.

Pitipä vielä pala pöydälle ilmestynyttä  Straniuksen Pentin uutta lukaista aamuaskareiksi, jääköön iltasyönnille. Pois tästä on lähettävä. Kukkia siirtelemään tai koivun kaatoon.
Niin, se Pentin kirja on tämmönen.

Vähänkö karvas jälkimaku suussa ja ihokarvat koholla tästä noustaan ... lähetään pakoon noita kauhojia ... jos sinne rannalle ... Hirvikärpäsetkin kuulemma alle seitsemän lämmössä jähmettyvät.

Kaks onnetonta ihmistä - kaks ei

Reetta Meriläisen, perukan pohjalta, Polvijärveltä, ylös valoihin, Helsinkiin, ponnistaneen, Hesarin ensimmäisen naispäätoimittajan muistelmakirja Tytön tie on lämpöistä luettavaa meille -50-lukulaisille kaikkine lapsuus- ja koulumuistoineen. Suosittelen: vahvistuvat omat mukavat muistot entisestään.

Ja myös se, että paskaako tuo tointaa työpuuta kiivetä ja kavuta - jos lopputulos on sama kuin multimenestyneillä johtajilla, Sanomien Aatos Erkolla ja Nesteen Uolevi Raadella/Raateella. Joille elämä = työn synonyymi.

Suurin piirtein kaikki pamput ja pummit, kerman ja kurrin, tavattuaan Meriläinen kirjoittaa:
"Kaikesta menneestä hyvästä huolimatta en ole koskaan tavannut yhtä katkeraa eläkeläistä kuin Raade."

"Vihaan eläkkeellä olemista. Elämässäni ei ole enää mitään hauskaa."

Eikä vastauksessa ollut pätkääkään vitsiä tai ironiaa, vaan surullinen koko totuus.
Reetta vaikeni rupattelun jälkeen ja poistui toivoen ettei hänen elämänsä lopu eläkkeeseen.

"Nyt tiedän, ettei se loppunut", iloitsee tuore eläkeläinen.

- Päinvastoin. Siitähän se vasta alkaa, Elämä! tietää kokeneempi, vähempi kunniaa niittänyt eläkeläinen täältä kansakunnan kaapin alta.

Vähänkö erilaisella fiiliksellä on kuin yhteiskunnallisesti valveutuneempi ja osaaottavampi serkkunsa, joka aikoinaan neuvoi pysymään työnsyrjässä viimeiseen tappiin saakka, koska eläkkeellä olo on yhtä tyhjän kanssa: "Päivät pitkät vuan seinähirsien kahtelua."

Varmaan luonne- tai työkysymys tai ...

Almanakka - lokakuu

 Eevan syyskuut

Siinähän se pariskunta taas on, niin kuin tämän vuoden alusta ollut on
jokaisen kuukauden alussa.
- Näillä mennään! vai miten ne sanovat, trendikkäät?

Eeva aloittaa Lokakuun runolla LOKAKUU

Kun saisi kuolla nukkuessaan / eikä ainakaan yhtiökokouksessa / kesken kriittisen puheenvuoron, / vaan omassa vuoteessa unta nähden.

---

Tehdään maailma valmiiksi. / Mehän osataan.

Huumoriksi luen, vaikka voip' olla - yhtä hyvin ja kaikin mokomin - antautumista, voimattomuuden ilmaisua, piruilua yms.

6.10.1998 Klo 22.52.

Minun kuoltuani poikani kaipaavat omaa mielikuvaansa siitä äidistä jollaista he toivoivat itselleen, mutta jota heillä ei koskaan ollut.  Eeva 70 v

9.10.2001 Tiistai-ilta klo 23.38.

Nyt USA kostaa, pommittaa Afganistania jo kolmatta yötä. Se on kauheaa. Sitten kostavat varmaan terroristit. Länsimaat ja muslimimaailma ovat joutuneet vastakkain.  73 v

10.10.1983.

Päivän mietelause:  Uusi Suomi -lehdestä: "Mutta tämä on kuitenkin pahin paikka: ei yhdelläkään kustantajalla ole luottamusta minun kirjoituksiini, ja sen tähden kirjoitan minä niin toivottomalla ja kylmällä miellä.

Aleksis Kivi  (1834-72) Suuri sitaatti-sanakirja, toim. Jarkko Laine, Otava.  55 v

18.10.2001 Keskiviikkoaamu klo 9.07. 

Älä sure, huomenna on kaikki hullummin!  73 v

26.10.2001 Klo 23.36.

Elämässä on kestettävä kohtuuttoman paljon ikävöintiä. En olisi uskonut että näin paljon. Lapsena. Vanhana. Ja siinä välissä. Mutta ikävöintiinkin on apu: runous. 73 v

27.10.2001  --- klo 10.00  

Afganistanissa käydään koiraitten taistelua. Muut kärsivät.  ---  73 v

29.10.2001 Maanantai klo 7.40.

Pimeää. Vanhuus on päivittäinen haaste.  73 v

Viivoitutti muutamin paikoin.

Ne sekä värijäljet ovat siis minun = vähän samalaista jälkeä ja töherrystä kuin aikoinaan oppikoulun kirjoihin tuli raapeteltua tuntien elävöittämiseksi.

Omakustantaja Aleksis Kivi!

 marraskuu